KOKEMÄEN HISTORIAA

Kokemäenjokilaakson arkeologiaa
professori Unto Saloa mukaillen

Jokilaakson asuttaminen

Satakunnan rannikon vanha, jo kivikaudelta juontuva kantasuomalainen väestö siirtyi ajanlaskumme vaihteen jälkeen sisämaahan Kokemäenjoen vesistön varsille. Kokemäeltä tunnetaan uudiskalmistoja 300-luvulta. Uudisasukkaat eivät asettuneet asumattomiin erämaihin. Jo varhemmin oli idän suunnasta saapunut Suomenniemelle asbestikeraamista ja tekstiilikeraamista väestöä.

Asbestikeramiikka kehittyi Vuoksen vesistön varsilla ja ylsi Kokemäenjokialueella Vammalaan, mutta ei Kokemäelle saakka. Sen sijaan idästä Karjalan kannaksen kautta saapunut tekstiilikeramiikka levisi varhaisella pronssikaudella Kokemäenjoen silloisen suun asuinpaikoille. Sekä asbestikeraaminen että tekstiilikeraaminen väestö oli mitä ilmeisimmin saamelaista. Rannikon suunnasta oli jokilaaksoon siirtynyt kantasuomalaista väestöä vuosituhansien aikana: myöhäiskampakeraamisena aikana kolmannen vuosituhannen alkupuolella, kiukaiskulttuurin aikana (2400-1200 eKr.), pronssikauden jälkipuolella (200-500 eKr.) sekä esiroomalaisellakin ajalla (500 eKr.-50 jKr.). Satakunnan monet saamelaisperäiset nimet viittaavat siihen, että nykyinen väestö ja vanhempi saamelaisasutus ovat joskus eläneet jokilaakson varsilla rinnakkain. Sana lappi lienee suomalaisperäinen ja on tarkoittanut ‘syrjäseutua, lapetta’. Sisämaahan muuttaneet kantasuomalaiset omaksuivat uuden asutusalueensa nimen Häme ja muuttuivat hämäläisiksi. Syntyi tarve nimittää alueen alkuperäisiä hämäläisiä /saamelaisia toisella nimellä. Lappi eli Satakunnassa kaikkialle, missä elämiseen oli mahdollisuuksia, kunnes maanviljelysasutus karkotti sen.

Satakunnan asutustarinat mainitsevat alueen vanhimpina asutuksina mm. Kokemäen, jossa Köönikänmäen ja Forsbyn kalmistot juontuvat jo nuoremmalta roomalaisajalla (200-400). Sisämaassa tulokkaita houkuttelivat kalavedet, vähäiset peltoviljelmät ja turkisrikkaudet. Mahdollista on myös, että rannikon rauhattomuus ajoi väestöä turvallisempaan sisämaahan. Useimmat Satakunnan kalmistoista ovat pieniä, joten yhteen kalmistoon haudannut yhteisö ei ollut suuri. Ne olivatkin talokohtaisia sukuhautausmaita. Talonpoikaistalo on nykyisen yhteiskuntamme vanhin elementti ja perustuu sukukohtaiseen maanomistamiseen. Kyläinstituutio on säilynyt kivikaudesta nykyaikaan saakka. Jo rautakaudella esiintyi muinaispitäjiä, kylien yhteenliittyminä. Kylät pitivät yhdessä käräjiä, pitoja ja Satakunnassa usein myös muinaislinnaa. Tärkein todiste pitäjän yhteisesti varustamasta muinaislinnasta on Kokemäeltä. Se on Harolan linnaluoto, rautakautisen muinaislinnan paikka. Sitä suojasivat vuolaan joen kosket, kun taas useat muut pakolinnat oli perustettu helposti puolustettavalle, korkealle mäelle. Harolan linnaluodosta on löydetty viikinkiajan (800-1050) solki ja muita löytöjä. Muinaispitäjä muuttui kristinuskon myötä kirkkopitäjäksi ja sen yhteisomistukset, mm. Harolan linna, siirtyivät kirkkopitäjän omistukseen ja sitä tietä Pappilalle, josta muodostui pitäjän keskeistalo.

Mistä tulee Kokemäen nimi
Kokemäki -nimi on vanhemmassa muodossaan Kokema. Se johtunee kirkonpaikasta, kirkkohan rakennettiin saareen, jonka nimi viittaa kalastukseen. Ruotsinkielinen Kumo säilyttänee pitäjän alkuperäisnimeä. Se on säilynyt Kokemäenkartanon ruotsinkielisessä nimessä Kumogård. Kumo lienee veneiden säilytyspaikan, venekumon, nimi.

Asutus keskiajalla
Keskiajan alussa (1100-1200/1250) Satakunnan asutus tiheni melkeinpä räjähdysmäisellä voimalla. Vanhassa rautakautisessa Kokemäen pitäjässä uudiskyliä perustettiin runsaassa vuosisadassa moninkertainen määrä rautakauteen verrattuna. Kokemäen alajuoksu eli Harjavalta ja Nakkila, osin myös Ulvila, sai vanhimman asutuksensa Kokemäen suunnalta. Rannikolta levisi ruotsinkielistä asutusta jokivartta pitkin sisämaahan päin. Sydän- ja myöhäiskeskiajan vilkas kaupankäynti veti jokivarteen myös saksalaista asutusta. Perintönä tältä ajalta ovat monet ruotsalais- ja saksalaisperäiset talojen ja sukujen nimet. Ruotsalaisperäiseen käsityöläisasutukseen viittaavat mm. nimet Teikari, Paistaja, Nappari (= napintekijä) ja Kakkulainen (= valjaiden tekijä, satulaseppä).Myöhäiskeskiajan (1250/1300-1550) asutus Satakunnassa noudatti nauhamaisena Kokemäenjokilaaksoa ja sen keskeisten järvien sekä Köyliönjärven ja Pyhäjärven, rantoja. Kaikkein runsain asutus oli keskittynyt Kokemäen ja Huittisten tienoille. Sieltä asutus levisi pitkin Loimijoen vartta kaakkoon, samoin Kokemäenjoen vesistön varsia pitkin kohti koillista ja luodetta. Satakunta mainitaan historian asiakirjoissa ensimmäisen kerran 1331. Maakunta oli jo silloin laaja ja hyvin järjestäytynyt. Keskiaikaisen Satakunnan alue oli sama kuin Kokemäenkartanon läänin.

Erämaalaitos
Olennaisena osana Satakuntaa oli erämaalaitos. Taloilla oli oikeus vallata itselleen eräomistuksia hyvinkin kaukaa. Kokemäkeläisten merikalastus ja hylkeenpyynti tapahtui Kokemäenjoen suulla, nykyisen Porin tienoilla. Esim. Kokemsaari ja Kuuminaisten niemi -nimet muistuttavat näistä ajoista, jotka jatkuivat 1600-luvulle saakka. Turkispyynti tapahtui erämaa-alueilla, joita satakuntalaisilla oli aina vesistön latvoille, jopa nykyisen Pohjanmaan jokilaaksoihin saakka. Kruunun tehtävien kasvaminen ja sen kassakirstujen pohjattomuus romuttivat lopulta nämä nautinnat, samoin erämaa-alueille tunkeutuva uudisasutus.

Sinettimaakunta
Satakunnan maakunnan ikää ei tunneta. Keskiajalla Satakunta, kuten Suomi, Ahvenanmaa, Uusimaa ja Häme, oli ns. sinettimaakunta, eli sillä oli oma maakuntasinettinsä, joka painettiin maakuntakokouksissa laadittuihin asiakirjoihin. Sinetin käyttöönotto tapahtui, kun maakunnissa siirryttiin suusanallisesta hallinnosta asiakirjalliseen hallintoon. Satakunnan sinetissä oli Pyhän Olavin kuva, ei siis maakunnassa palvotun Pyhän Henrikin. Tämä viittaa siihen, että sinetti on otettu käyttöön jo 1200-luvun lopulla. Satakunnan keskuspaikkana oli Kokemäen Ylistaro, Kokemäen suurin kylä. Siellä säilytettiin maakuntasinettiä, siellä kokoontui Satakunnan maakuntahallitus, communitas terre Satagundhae. Siellä sijaitsi Teljan kauppapaikka, joka lienee syntynyt 1000- tai 1100 luvulla. Maakunnan miehet kokoontuivat sinne kauppa-asioissa, jolloin pidettiin myös maakuntakokous. Tammikuiset talvimarkkinat, joita alettiin kutsua henrikinmarkkinoiksi, olivat sopiva kokoontumispaikka maassa, jossa liikkuminen talvella lumen ja jään aikaan oli helpointa.

Kirkko järjestäytyy Satakunnassa
Oma tärkeä osuutensa Satakunnalla oli maamme kristillistymisen varhaisissa vaiheissa. Silloin, 1000-luvulla, Suomi ei ollut sellainen pakanoitten asuttama villi maa, joksi se vanhoissa oppikirjoissa kuvattiin. Varsinais-Suomi ja Satakunta olivat kiinteässä yhteydessä Ruotsiin, ja niiden yhteisöt elivät hyvin samanlaista elämää kuin Pohjanlahden toisella puolella. Kun piispa Henrik ns. ensimmäisellä ristiretkellä saapui Kokemäen Ylistaroon, oli kyse pikemminkin jo kristinuskon omaksuneen yhteisön järjestämisestä. Tämä varhaisen kirkollisen organisoitumisen aika tapahtui noin 1150-1200. Kyseessä on ns. Nousiaisten hiippakunta, ja siihen kuului suurin osa Satakuntaa. Kirkollinen kymmenysverotus pantiin täällä toimeen samalla tavalla kuin muuallakin Euroopassa, mikä osoitti maanviljelyn ja karjanhoidon jo kehittyneen yleiselle eurooppalaiselle tasolle. Satakunnalla ja Muinais-Kalannilla oli läheiset suhteet Mälarin Ruotsiin. Tähän viittaa sekä kirkollinen organisoinnin suunta - Henrik mainitaan Upsalan piispaksi - että maakuntanimi Satakunta, joka on käännöslaina ruotsin kielen hundare -sanasta. Satakuntalaitos palautuu Keski- ja Länsi-Euroopassa ajanlaskun vaihteen tienoille. Kokemäki on yksi Satakunnan kahdeksasta muinaispitäjästä.

Kokemäen Käräjämäki
Kokemäen kuuluisa Käräjämäki on nykyisin korkeahko mäennyppylä aivan vuolaan virran reunalla. Siihen on ikimuistoisista ajoista saakka liittynyt paljon perimätietoa. Mäkeä alettiin tutkia 1800-luvun loppupuolella. Silloin mäellä sijainneen tuomarinympyrän paikalle rakennettiin talo. Vuosisadan vaihteessa mäeltä saatiin talteen kansainvaellusajalle ajoittuvaa esineistöä. 1910-luvulla nuorisoseuralaiset kokosivat mäen laelle tuomarinympyrän alkuperäisen muistoksi. Teljan uusi tuleminen-hankkeen yhteydessä vuonna 2001 suoritettiin Käräjämäellä Museoviraston arkeologian osaston toimesta koekaivaus. Ilmeni, että Käräjämäellä on ollut sekä rautakautinen kalmisto että kivikautinen asuinpaikka. Mäellä on siis ainakin kaksi eri aikaista esihistoriallista aikatasoa. Kivikautinen löytöaineisto osoitti, että asuinpaikka on kuulunut ns. Pyheensillan kulttuurin myöhäiskivikautiseen kulttuurivaiheeseen. Se ajoittuu siten noin 4000-4500 vuoden taakse. Tuolloin Käräjämäki oli pieni saari tai niemenkärki muinaisen Kokemäenjoen suulla aivan meren rannassa. Koekaivauksissa löydetty esineistö oli kvartsi- ja kivilaji-iskoksia sekä keramiikkaa. Rautakautinen aineisto ajoittuu kansainvaellusajalle vuosiin 400-550 jKr. Aiemmat löydöt huomioon ottaen vaikuttaa siltä, että tuolloin paikalla on tehty polttohautauksia. Rautakautisista esineistöistä löydettiin erilaisia rautaesineitä (taottuja nauloja, mahdollisesti veitsen katkelmia) sekä keramiikkaa ja kvartsi-iskoksia. Kaunismuotoinen pronssinen lintuneula edustaa Käräjämäen löydösten parhaimmistoa.

Muutama vanha taru menneiltä ajoilta
Johan Adolf Lindfors kertoo 1800-luvun puolivälissä laaditussa teoksessaan “Kokemäen pitäjä historiallisessa valossa” hiisistä ja hiidenkiukaista silloisen Kokemäen alueella: “Kooman kankaalla lähellä Pitkäjärveä on kolme vanhaa hautakumpua eli hiidenkiuasta. Koko Paistilan kylä näyttää menneinä aikoina olleen niiden peittämä. Köönikän rustitilan ikkunoista saattoi melkein erottaa 17 hautakumpua. Kaikki nämä ovat nyt hajoitetut. Kylä oli muinoin Kokemäenjoen rannalla. Myös Säpilän mailla on tällaisia hautakumpuja. Kokemäellä on muistoja pakanuuden ajan uskonnollisista käsityksistä. Pyhinä lienee pidetty Pyhänkorvaa ja Pyhäsuota. Orjapaaden mäen vieressä on uhrilähde, jolla vielä uskotaan olevan ihmeitä tekevä voima. Hyvästä ja lihavasta härkäparista on olemassa sanonta: ”Ne ovat pulskia kuin Kalevan pojat”. Talojen nimet Kilkku ja Lempainen - joka aiemmin kirjoitettiin Lempoinen - osoittautuvat pakanuuden aikaisiksi. Lempoa ja Kilkkua on arveltu pakana-ajan jumaliksi, jotka kristinusko muutti paholaisiksi. Hyyti -nimiset talot olisivat saaneet nimensä pakkasen äidistä nimeltään Hyytö. Hiisistä kerrotaan Kokemäellä useita tarinoita: Merimiehet olivat eksyneet merellä. Kaukaisuudessa pilkotti tuli. Kun miehet pääsivät liki, näkivät he maassa makuulla pitkän sokean ukon nuotion ääressä. Ukko kysyi mistä kaukaa miehet olivat, ja kun nämä vastasivat ”Suomesta”, ukko kysyi: ”Vieläkö Purjalan haavisto versoo ja vieläkö Pyhänkorvan kuuset kasvavat?”

Kokemäenjoen varrella Pirilän kylän alapuolella kasvaa suuri jalava, harvinainen puu. Kerrotaan hiiden tuoneen sen kaukaisista maista ja haudanneen sen alle isänsä. Vanha kansa uskoo, että puun kuivuminen merkitsisi maailmanloppua. Jättiläinen eli hiisi oli heittänyt Orjapaadelta valtavan kiven Pahringin koskeen tukkiakseen sen. Mutta juuri kun hän oli kiven heittänyt, lauloi kukko, ja kivi putosi Hyytin eli Vastamäen mäelle. Orjapaaden kalliolla näytetään vielä jälkiä, jotka jättiläinen oli tehnyt kiven heittäessään. Myöskin kerrotaan hänen lausuneen sanat: ”Tukin tuki Tursan vahan, levitän Orjapaaden vuoren.” Kivessä on ikään kuin hartian painauma ja vastaisella puolelle syvennys, jossa on ikään kuin kaikkien sormien kuviot. Luodolla Säpilän kylän lähellä on kalliossa hiiden luola. Luolassa olevaa reikää kutsutaan Hiidenoveksi eli Helvetinportiksi. Hiiteen liittyviä nimiä tavataan ympäri pitäjää, esim. Hiidennokka, Hiidenoja, Hiidenhaka, Hiittenkellari.

Vanha taru kertoo Kokemäen ensimmäisestä kirkosta sekä asutuksesta, joka levisi Kokemäenjokea ja sen sivujokia pitkin kohti asumattomia seutuja. Joen saareen rakennetun kirkon ensimmäinen pappi oli tarun mukaan iäkäs ja sairas mies. Hänen avukseen ja hoitajakseen saapui Ruotsista hänen veljensä tytär, nuori nunna. Nuori hämäläispäällikkö saapui kuuluille Teljan markkinoille ja näki kirkossa kauniin nunnan. Hän rakastui neitoon tulisesti. Yön tullen hän hiipi pappilaan, ryösti neidon ja kuljetti hänet veneessä pitkin Kokemäenjokea ja Loimijokea Hämettä kohti. Ryöstö huomattiin Kokemäellä, ja nuoria lähdettiin ajamaan takaa miesvoimin. Loimijoen saaressa Tamareenkosken luona heidät saatiin kiinni. Syntyi kiivas taistelu, jossa sekä hämäläispäällikkö että hänen rakastettunsa saivat surmansa. Myöhemmin köyliöläiset erämiehet löysivät harjun yli tultuaan neidon toisen palmikon, ja Vampulan kylä sai siitä palmikosta nimensä.

Lähde: Suur-Huittisten pitäjän historia, Aina Lähteenoja 1949

Kokemäenlinna
Kristinusko taantui Hämeessä 1200-luvun alkupuolella. Birger Jarl nousi maihin Hämäläisten Satamassa Halikossa ja marssi sieltä Hämeen maakunnan sydämeen. Matkan seurauksena kristinusko ja Ruotsin valta vakiinnuttivat asemansa. Satakunnassa uutta aikaa julistivat Kokemäenjoen partaalle kohotettu Kokemäenkartano ja Kokemäenlinna. Kokemäenjoen suu suistoalueineen on vuosisatojen kuluessa siirtynyt yhä kauemmas länteen. Kartanon kohdallakin on aikanaan ollut tällainen suistomaa useine joenhaaroineen eli juopineen. Vanhoista maatuneista uomista on vieläkin jäljellä merkkejä. 1300-luvulla Ruotsin maalaki määräsi, ettei koko jokea saanut tukkia padoilla. Termit skipsleden ja bootleden tarkoittivat alunperin kulkuväyliä. Kokemäenjoessa oli kuitenkin kyseessä padonsäätely. Jokeen oli jätettävä kulkuväyliä vesitse liikkujille ja myöskin kalojen nousulle vastavirtaan. Leveämpi skipsleden oli jätettävä patoamatta silloin, kun joen vastakkaiset rannat kuuluivat eri omistajille. Jos samalle omistajalle kuului kumpikin ranta, sai väylän jättää kapeammaksi.

Kokemäenkartano sijaitsi keskiajalla isohkolla saarella. Joessa oli muitakin luotoja, mutta ne ovat entisajoista huomattavasti pienentyneet veden syödessä maata, maaperän kohotessa ja myöskin voimalaitosten rakentamisen yhteydessä tapahtuneen vedenpinnan nousun takia. Kokemäenjoen uomaan tarvittiin Ruotsin vallan merkiksi luja varustus. Satakunnan rannikolle muutti pian myös ruotsalaista asutusta. Professori Unto Salon mukaan linnoja rakennettiin lähinnä hallinnollisista syistä mm. verokannon takia, ei niinkään puolustuksellista syistä. Uudisasukkaat joutuivat kylläkin riitoihin rannikon apajia nauttineiden suomalaisten kanssa, mutta kiistoja ei ratkottu väkivaltaisin keinoin. Varuslinna ja kuninkaankartano liittyivät kiinteästi toisiinsa. Kartanon tuotteita tarvittiin linnanväen muonittamiseen. Kartanossa kudottiin kankaita ja ommeltiin vaateparsia, ja käsityöläiset valmistivat monenlaisia varusteita sotilaille.

Kuningas oli maata ja maakuntia yhdistävä voima. Kuninkaallisella hovilla ei vuosisatoihin ollut pysyvää asuinpaikkaa, vaan kuningas liikkui suurine seurueineen ympäri valtakuntaa halliten ja jakaen oikeutta. Kun verotulot suoritettiin pääasiassa elintarvikkeina ja luonnontuotteina, kuningas hoveineen kulutti kootut varastot oleskellessaan eri puolilla maata. Kuningas myös läänitti maatilojaan virkamiehilleen ja suosikeilleen palkitakseen näitä. Kuninkaat oleskelivat pääasiassa emämaassa, ja Suomeen he saapuivat lähinnä sotilaallisissa tarkoituksissa. Juhana-herttuan kaudella 1500-luvulla koettiin lyhyt aika, jolloin hoviseurue asui Turun linnassa ja Satakunnan kuninkaankartanoissa.

Kokemäen linnaluodolta voitiin valvoa ympäristöä. Sen luona yhtyi useita juopia, joten jokiliikenteen silmälläpito oli vaivatonta. Kalliopohja antoi linnalle tukevan perustukset keskellä vuolasta virtaa. Linnan jäännökset olivat kauan nähtävissä luodolla, jolla kasvoi myös villiintyneitä puutarha- ja ryytimaakasveja. Linnasta ei ole säilynyt tarkkoja tietoja, mutta se lienee muistuttanut muita keskiajan alkupuolella rakennettuja varustuksia. Linnan pääosana oli keskuskummulle pystytetty useampikerroksinen neliskulmainen torni. Sotilaiden vartiopaikka sijaitsi ylimmässä kerroksessa. Alimmaisena oli maanpinnan alapuolelle kaivettu vankityrmä. Tornin sisäänkäynti oli korkealla maanpinnasta. Sille pääsi vain irtonaista siltaa pitkin, joka voitiin poistaa vaaran uhatessa. Tornin ympäristössä oli muita rakennuksia, varastoaittoja, palvelijoitten asumuksia ja ulkohuoneita. Kaikki rakennelmat olivat todennäköisesti puisia. Rakennuksia suojasivat vallit ja kaivannot. Koillisen puolella riitti joki turvaamaan linnan. Muinaistiedon mukaan Linnaluoto oli entinen niemi, joka oli erotettu kaivannolla saareksi.

Kuvauksia elämästä Linnaluodolla
Millaista elämä oli Linnaluodolla? Sotilaita liikkui kaikkialla, heillä oli vahtivuoronsa tornissa, josta he laskeutuivat linnan pihalle ja hirsirakennuksiin aterioimaan ja nukkumaan. Palveluskuntaa liikkui ahtaissa portaissa ja käytävissä. Hämärä valo tunkeutui tornin huoneisiin ahtaista ampuma-aukoista, nurkkiin muuratut takat levittivät lämpöä ja karkottivat joesta nousevaa kosteutta. Linnanpäällikön huoneet oli somistettu taljoilla, täkänöillä, ryijyillä ja raanuilla. Vieraiden saapuessa pöydät pantiin koreaksi, kannettiin esiin hopeat ja tinatuopit, ja sisäpalvelijat kantoivat kartanon keittiöstä monenlaisia maistuvia ruokia, juomanlaskijat kuohuvia juomia. Vaikka ajan tapaan kartanon oma väki söi etupäässä vanhaa, suolaamalla ja kuivaamalla tai savustamalla säilöttyä ruokaa, tarjottiin merkkihenkilöille tuoreita herkkuja ja parempia juomia. Olutta oli useaa lajia, niistä herrainolut oli maistuvinta. Joesta saatiin runsaasti kalaa, metsistä riistaa, joten tarjoilua ei ollut vaikea järjestää. Kun kartano oli lähituntumassa, oli siellä tilaa hoitaa ja laiduntaa hevosia, kallisarvoisia ja tärkeitä eläimiä. Maatöissä käytettiin hevosten asemasta vetojuhtina härkiä. Kartanon maitotalouskin alkoi saada merkitystä, ja kartanon naispuoliseen palveluskuntaan kuului 1500-luvulla jo maitopiikojakin. Sekä linnanpäälliköt että sotilaat olivat alussa pääasiassa ruotsalaisia, suomalaisille miehille ei uskottu luottamustoimia ennen kuin yhteiselämä lujittui.

Linnan tuho
Albrekt Mecklenburgilainen valittiin Ruotsin kuninkaaksi vuonna 1364. Hänen oli valloitettava valtakuntansa ase kädessä ylimysten valtaistuimelta syöksemiltä Maunu ja Haakon kuninkailta. Turun linnaa Albrekt joutui piirittämään kymmenkunta kuukautta. Satakunta antautui jo tätä ennen hänen haltuunsa, ja hän yritti täyttää satakuntalaisten toiveita mm. antamalla Ulvilan kaupungille etuoikeuskirjan. Ulvilastahan oli tullut vanhan Teljan kauppakaupungin seuraaja maan kohotessa ja jokisuun painuessa kohti länttä. Linnojen ja kuninkaankartanoiden rakennusten ylläpitäminen oli paikallisen väen vastuulla. Linnanisännät palvelijoineen ja vieraineen vaativat kaikenlaisia palveluksia ja avustuksia käyttäytyen tylysti ja mielivaltaisesti. Satakunnan asukkaat eivät katsoneet jaksavansa suoriutua taakastaan ja lisäksi suorittaa veroa kuninkaalle. He kääntyivät kuninkaan puoleen pyytäen linnan siirtämistä muualle. Linnan merkityskin oli vähentynyt Ulvilan tultua kaupungiksi. Linnoitus revittiin. Albrekt Mecklenburgilainen joutui hyvittelemään ylimyksiä, jotka olivat nostaneet hänet valtaan. Suurimmat läänitykset Ruotsissa ja Suomessa sai Bo Joninpoika Grip, Ruotsin rikkain mies. Hänen käskynsä alla oli kaksi kolmasosaa Ruotsista ja koko Suomi. Kun hänen poikansa Knut Bonpoika sai hallintaansa Satakunnan vuonna 1395, mainittiin sopimuksessa myös Jokilinna (Aaborg). On oletettu, että Kokemäenkartanon luokse rakennettiin harmaasta kivestä uusi torni lähellä rantaa sijaitsevalle kallioluodolle, jonka holvattu silta yhdisti rantaan. Kallion sisään oli porattu vankikammio. Tämän linnan olemassaolo on kuitenkin epävarmaa. Saattaa ollakin kyseessä vanhan linnan repimisestä pelastunut torniosa, jonka alakertaa käytettiin vankityrmänä. Torni näkyy vielä Kokemäenkartanoa esittävissä 1700-luvun lopun maalauksissa. Myös uudella ajalla tornia käytettiin vankilana, minkä johdosta kansa kutsui sitä “Kistuksi”.

Kokemäenkartano
Samaan aikaan kun Kokemäenjokeen rakennettiin vartiolinna, perustettiin sen lähelle karjakartano, kuninkaankartano. Sen päätehtävänä oli tuottaa linnan varusväelle elintarvikkeita. Kartanon maat otettiin vahvemman oikeudella talonpojilta kruunun käyttöön. Kartano ei sijainnut aivan linnan vieressä, mutta kyllin lähellä, jotta sieltä voitiin vaaran uhatessa pelastautua linnan turviin. Kartanon rakennukset kohotettiin isolle luodolle, ts. kahden joenhaaran väliin jäävälle saarelle. Vanhin kartanotie on johtanut postitieltä Köyliöön johtavan tien risteyksestä suoraan kohti kartanoluotoa. Tie ja rakennukset olivat eri paikassa kuin nykyisin. Luodolta on löydetty runsaasti rakennusten jätteitä, mm. tiiltä, jota on sittemmin käytetty uudelleen moniin tarkoituksiin.

Kartano erotettiin linnan yhteydestä ennen varustuksen purkamista, ja se päätyi Suomen piispan haltuun. Ruotsin kuninkaat tarvitsivat piispa Hemmingin suosiota ja tarjosivat hänelle monenlaisia etuoikeuksia. Kuningas Maunu Eerikinpoika luovutti hänelle vuonna 1347 kalaisan Lammaisten kosken lohiveden sekä ilmeisesti myös kartanon ja muita tiloja Kokemäeltä. Kartano oli pitkät ajat Suomen piispojen hallussa. Kaikesta päättäen se kuului noin sadan vuoden jakson Suomen keskiaikaisille kirkkoruhtinaille. Loistoa rakastavat piispat rakennuttivat todennäköisesti arvolleen sopivat tilat kartanolle. Mahdollisesti tähän aikaan paikalla kohosi kaksi erillistä rakennusryhmää: piispalle varatut asuintilat ja Jokikartanoa hallitsevan voudin rakennukset.

Piispojen kauden jälkeen Kokemäenkartanosta tuli Jokilinnaan yhdistettynä keskeinen hallintopaikka. Unioniajan myrskyissä se kulki kädestä toiseen, milloin ruotsalaissyntyisen, milloin ulkomaalaisen herran astuessa käskijän rooliin. Suomen alueet läänitettiin valtaistuimelta syrjäytetyille kuninkaille tai entisille Ruotsin valtionhoitajille kuten Erik Akselinpoika Tottille ja Sten Sturelle. Sten-herran leski Ingeborg Tott hallitsi pitkään kartanoa. Valtionhoitaja Svante Sturen emäntä Märtha Ivarsin tytär oli talon seuraava vaikutusvaltainen haltijatar. Hän esiintyi mm. kuninkaan tuomiovaltaisena edustajana tutkinto- ja oikaisukäräjissä. 1500-luvun alussa unioniriidat kärjistyivät. Tanskalaiset olivat tehneet vauraasta ja väkirikkaasta kotimaastaan unionin päämaan ja syrjivät liittolaisiaan. Huhuttiin tanskalaisten suunnittelevan Suomen käyttämistä tukikohtana taistelussa uppiniskaisia ruotsalaisia vastaan. Kokemäenkartanon väki siirrettiin Turun linnan suojiin, vain muutama huovi jätettiin kartanoa hoitamaan. Sotaa käytiin kuitenkin Ruotsissa, jossa oli monia verisiä kahakoita. Valtionhoitaja Sten Sture nuorempi kaatui, ja hänen leskensä Kristina Gyllenstjerna, puolustettuaan jonkin aikaa urheasti Tukholmaa, joutui joukkoineen antautumaan Kristianille. Antautumiskirjassa määrättiin mm. Kokemäenkartanon rouva Kristinalle elinaikaiseksi läänitykseksi. Lupaus ei kuitenkaan pitänyt. Rouva Kristina vietiin vankeuteen Tanskaan, jossa hän kuoli. Tukholman valtaus päättyi vuonna 1520 julmaan verilöylyyn, jossa Kristian Tyranni tapatti suuren joukon piispoja, valtaneuvoksia, pormestareita, raatimiehiä ja porvareita, yli 80 henkilöä. Murhattujen leskiltä ryöstettiin heidän omaisuutensa. Kokemäenkartano joutui nyt tanskalaisille, ja läänitettiin vuonna 1522 Kristian Tyrannin amiraalille Severin Norbylle. Ajasta on jäänyt muistoksi sanonta “juutin laki”, joka merkitsi julmaa hallintoa. Alituisena tanskalaisten kiusana oli aatelismies Nils Grabben sissijoukko, joka majaili myös Kokemäenkartanon lähistöllä.

Vaasojen aika Kokemäenkartanossa
Sten Sture nuoremman ja rouva Kristinan hovissa oli kasvanut nuori Kustaa Vaasa. Hän joutui panttivankina Tanskaan ja virui siellä vankeudessa useita vuosia kunnes onnistui pakenemaan ensin Lyypekkiin ja sieltä kotimaahan. Syksyllä 1523 koko Suomi oli puhdistettu tanskalaisista. Ruotsin kuninkaaksi oli vähää aiemmin valittu nuori Kustaa Vaasa. Kartano siirtyi hänen haltuunsa rappeutuneena ja laiminlyötynä. Hän antoi “kruunun pääkartanon” eli Kokemäen kartanon ja läänin läänitykseksi langolleen kreivi Johan af Hoijalle, jonka puoliso Margaretha Vaasa oli Kustaan sisar. Vuonna 1556 Kustaa nimitti poikansa Juhanan Suomen herttuaksi, ja läänitti hänelle myös Kokemäenkartanon. Juhana perusti Porin kaupungin. Hänen suosikkikartanonsa oli Ulvilan kuninkaankartano, jossa hän vietti useana vuonna kylmät talvikuukaudet seuranaan vihkimätön vaimonsa Kaarina Hannuntytär ja heidän neljä pientä lastaan sekä tietenkin satapäinen hoviväki. Syksyllä 1562 Juhana solmi avioliiton Puolan ja Liettuan prinsessan Katarina Jagellonican kanssa ja naitti Kaarina Hannuntyttären kahdesti. Toinen aviomies kuului kokemäkeläiseen Hordeel (Horelli) -sukuun. Katarina Jagellonicalle Juhana lahjoitti häälahjana mm. Kokemäenkartanon ja läänin. Molemmat Kaarinat ovat vierailleet ja yöpyneet Kokemäenkartanossa matkoillaan Turun linnan ja Ulvilan sekä Porin välillä. Kauaa ei Juhana saanut nauttia avio-onnesta herttuakunnassaan, sillä jo häitä seuraavana kesänä 1563 kuningas Erik XIV vangitutti sekä hänet että Katarina Jagellonican ja toimitti heidät Tukholmaan sekä edelleen vankeuteen Gripsholman linnaan. Suomeen he eivät enää palanneet, eivät silloinkaan kun Erik oli kuollut ja Juhanasta tullut kuningas.

Katarina Jagellonican kuoltua Juhana solmi uuden avioliiton nuoren Gunilla Bjelken kanssa. Hän läänitti nuorikolleen Kokemäen, Porin kartanon, Koiviston latokartanon, Porin kaupungin Ulvilan pitäjineen ynnä Euran, Eurajoen, Köyliön neljänneksen, Mynämäen, Vehmaan pitäjän ja Saaren kartanon elikkä yli 1600 tilaa. Gunillan kuoltua hänen poikansa avioliitosta Juhanan kanssa sai mm. Kokemäenkartanon. Juhana III piti hyvää huolta lapsistaan, jotka olivat syntyneet hänen herttua-aikanaan Suomessa. Vanhin tytär naitettiin de la Gardie -sukuun, jonka jäsenet vilahtelevat niin Köyliönkartanon kuin Kokemäenkartanon omistajien joukossa usean vuosisadan ajan. Kustaa Vaasan pojista viimeinen, Kaarle-herttua, valloitti itselleen Ruotsi-Suomen kruunun Juhanan pojalta Sigismundilta. Kruunajaistensa yhteydessä hän antoi kartanon pojalleen. Tämä poika oli Kustaa II Adolf.

Herraskartanona ja talonpoikaistilana
Vuonna 1755 kartanon osti Frans Henrik Knorring, soturi ja ritari. Kartanoon kuului myös useita muita tiloja. Huittisten rikkaalta rovasti Nils Idmanilta hän osti Vuolteen tilan, mutta myi sen sittemmin veljelleen Johan Otto von Knorringille. Kokemäenkartano säilyi suvun hallussa 1800-luvun loppuun saakka ja kehittyi maa- ja karjatalouden mallitilaksi. Vuonna 1903 tila myytiin huutokaupalla, ja sen osti leskiemäntä Maria Pohjala, os. Yyteri. Hän myi sen vuorostaan vuonna 1925 tyttärensä pojalle Erik Grönlundille. Vuonna 1994 tila siirtyi kokemäkeläisen Ossan perheen omistukseen.

Kartanon vanha päärakennus on purettu. Nykyinen päärakennus rakennettiin 1880-luvulla tilanhoitajan asunnoksi. Suuren puiston vanhimmat osat ovat peräisin barokin ajoilta. Torpparien vapautuksen aikana kartanosta erotettiin 60 torppaa ja mäkitupaa. Ennen toista maailmansotaa kartanossa oli 1562 hehtaaria maata, josta peltoa 610 hehtaaria. Kartanon pinta-ala on suuresti supistunut siirtoväen asutustoiminnan, myyntien ja luovutusten takia. Tilan nykyinen viljelty pinta-ala on noin 70 hehtaaria. Puisto on kahdeksan hehtaarin laajuinen. Kokemäenkartano on nykyisin erikoisviljelytila. Rakennuksia on kunnostettu ja pystytetty lisää. Kartano elää ja sopeutuu EU-ajan vaatimuksiin.

Entisajan elämää Kokemäenkartanossa
Kokemäenkartanossa asui ja vieraili korkea-arvoista ja mahtavaa väkeä. Sen ajan ylhäisö osoitti myös arvonsa ja rikkautensa loistolla ja yltäkylläisyydellä. Keskiajan tapaan huoneet oli sisustettu upeilla taljoilla, peitteillä ja ryijyillä, jotka myös antoivat lämpöä ja väri-iloa talven pimeyteen. Pöydät katettiin säästelemättä hopealla ja tinalla, kultaakin nähtiin. Vaikka väki söi yksinkertaista ja vahvasti suolattua ruokaa, usein hyvinkin vanhaa, herrasväki nautti joen tuoreita kalaherkkuja, lihaa ja maitotuotteitakin. Lähimetsistä saatiin runsaasti riistaa. Olut oli parasta laatua, viinejä tuotiin kaukomailta. Isäntäväki ja vieraat komeilivat kallisarvoisissa puvuissa. Vouti, kirjuri ja huovit olivat kartanon vakinaista väkeä.

Ylhäiset omistajat eivät asuneet vakituisesti kartanossa, vaan poikkesivat siellä matkoillaan ja viipyivät aikansa. Varsinkin talvikuukausina jätettiin kernaasti kylmät kivilinnat ja lähdettiin suurina seurueina viettämään pakkaskausi lämpimissä puusta rakennetuissa kartanoissa. Palveluskuntaa kartanossa oli runsaasti, riittihän väen palkkaamiseen liki pelkkä ylöspito vaateparseleineen. Huovit pitivät yllä talon turvallisuutta, oriinratsastajat ja tammanvartijat huolehtivat kallisarvoisista hevosista. Väentuvan puolella lensivät kommat ja kaikui nauru. Kartanon palveluskunta oli monitaitoista - pitihän kaikki tehdä itse. Kartanossa oli kokki, juomanpanija, suutari, sisäpalvelijat, seppä, tynnyrintekijä ja ulkotyöntekijät. Myös naispuolista palvelusväkeä tavataan kartanossa. 1500-luvulla siellä työskenteli mm. vaatevaraston, fatabuurin, hoitaja ja kaksi vaatevaraston piikaa, maitopiika, leipuri ja tusinan verran palkkapiikoja. Kutojiakin työskenteli kartanossa. Palkoista on myös tietoja samalta vuosisadalta. Keskimäärin oli miehen palkka 14 markkaa ja vaateraha 6 markkaa, kun taas naisten keskipalkka oli 9 markkaa ja vaateraha 6 markkaa. Kartanon tarkoitus oli tuottaa elintarvikkeita. Ulkotöissä työskenteli peltorenkejä ja kalastajia. Peltoala oli silloin hyvin vähäinen nykyiseen verrattuna, vain jokirannassa oli kapea viljelyskaista. Suurin osa alueesta oli synkkää metsää.

Torppareita kartanoon kuului jo piispojen ajalla. Kartanon alustalaiset suorittivat veronsa etupäässä voissa. Tehtiin myös päivätöitä. Osa niistä oli kalastuspäivätöitä. Alustalaiset rakensivat ja pitivät kunnossa kartanon suuret lohipyydykset. Vahvassa virrassa se oli vaarallista työtä, ja sen tähden kartanon alustalaiset oli vapautettu sotapalveluksesta erikoisen vapautuskirjan turvin. Kuten edellä mainittiin, tuli myös muiden maakunnan asukkaiden osallistua kuninkaankartanon ylläpitoon päivätöillä yms.

Mikä oli Kokemäenkartanon lääni?
Kokemäen linnasta käsin hallittiin ympäristöä. 1300-luvun alkupuoliskolla Kokemäenlinnan lääniin yhdistettiin joen ylinen juoksu, jota alettiin kutsua Ylä-Satakunnaksi, alajuoksua Ala-Satakunnaksi. Asiakirjoissa mainitaan Satakunta ensi kerran vuonna 1331, ja sillä kerrotaan olevan maakuntasinetti. Kun linnavarustus revittiin ja kartano siirtyi piispojen hallintaan, oli Satakunta vailla hallinnollista keskustaa. Jokilinnan valmistumisen jälkeen siitä tuli uusi hallinnon keskipiste. Myöhemmin tehtävä siirtyi Kokemäenkartanolle. Satakuntaa kutsuttiin myöhemmällä keskiajalla usein Kokemäenkartanon lääniksi. Se laskettiin kuninkaan aarreaittaan kuuluvaksi, mikä merkitsi maakunnan verotulojen lankeamista suoraan kruunulle. Enimmän ajan se oli kuitenkin läänitettynä ylhäisille henkilöille. Kokemäenkartanon läänin asukkaat joutuivat etupäässä tekemisiin voudin kanssa. Vouti oli mahtava mies, jolla oli sanansa sanottavana monissa asioissa. Vouti oli useimmiten suomalainen aatelismies, joskus aatelitonkin. Vakituisten verojen lisäksi kannettiin usein tilapäisveroja. Satakunta oli rikas, se oli hyvä veronmaksaja. Sekään ei riittänyt, vaan kruunun tapoihin kuului kiskoa veroja yli maksukyvynkin. Talonpoikien veroihin kuului kartanon rakennusten kunnossapito ja päivätöiden tekeminen kartanoon. Ruotsin talonpoikaisliikkeen innostamina nousivat Satakunnan miehet vuonna 1438 David-nimisen miehen johdolla kapinaan, mutta piispa Maunu Tavast sai tämän liikkeen asettumaan.

Historiallisesti merkittäviä maatiloja jokivarressa

Forsby
Kokemäenjoen alajuoksun suunnalla sijaitsee monia merkittäviä maatiloja. Kokemäenkartanoa vastapäätä joen pohjoisella rannalla on vanha Forsby. Sen menneisyyteen liittyvät sekä runsaat arkeologiset löydöt että ikivanha linnaluoto. Kun piispa Hemmingistä tuli Kokemäenkartanon omistaja, hankki hän vuonna 1355 myös joen toisella puolella sijaitsevan Forsbyn. Juhana III:n aikana 1500-luvulla tila kuului muutamille hänen suosikeilleen, kunnes kuninkaan nuoruudenaikainen rakastettu Kaarina Hannuntytär ja tämän toinen aviomies, kokemäkeläissyntyinen Lars Hordeel, saivat Forsbyn. Tila jäi sittemmin heidän tyttärelleen Anna Boijelle. Myöhemmin tila kuului Kokemäenkartanon omistajille. Se jaettiin sittemmin kahtia. Valtaosa myöhemmistä omistajista kuului sotilassäätyyn.

Pyhänkorva
Kokemäenjoen etelärannalla, Pyhänkorvan lahden rannalla, on sijainnut samanniminen vanha maatila, joka 1400-1500 luvuilla kuului Fleming-suvulle. Tilan omisti vuonna 1545 ulvilalaisen Anolan säterin omistaja Jöns Knuutinpoika Kurki. Anolan Kurjet omistivat Pyhänkorvan aina 1700-luvulle saakka. Saman vuosisadan lopulla tilan omistajiksi tulivat Kokemäenkartanon herrat, ja omistajayhteys säilyi aina 1900-luvun lopulle saakka.

Vuoltee
Vuolteen suuri, vanha maatila on sijainnut joen pohjoisella rannalla paikalla, josta on tehty rikkaita arkeologisia löytöjä. Tilan nykyinen päärakennus on näkyvällä paikalla läntisen sillan vasemmalla puolella. Hyvin hoidettu rakennusryhmä kehystää keltaista päärakennusta. Vuoltee on yksityisomistuksessa. Maatila mainitaan asiakirjoissa ensimmäisen kerran 1400-luvulla. Sen omisti Philippus Tuomaanpoika, Ala-Satakunnan tuomari. Myös hänen poikansa Matti oli Kokemäen kihlakunnan ja Ala-Satakunnan tuomari. 1500-luvulla Vuolteen omistaja, jalosukuinen Henrik Jönsinpoika oli Turun linnan voutina. Myöhemmin hän sai voudin valtakirjan Pohjois-Suomeen ja Hämeeseen ja lähetettiin kirjuriksi Liivinmaalle vuonna 1565. Seuraava omistaja, jalosukuinen Hartikka Henrikinpoika oli Viipurin linnanpäällikkö ja koko maan toimeliaimpia miehiä. Kuningas Sigismundin kannattajana hän ajautui Kaarle-herttuan vangiksi ja mestattiin Turussa vuonna 1599 monen muun suomalaisen aatelismiehen kohtalotoverina. 1600-luvulla Vuoltee kuului jälleen linnanpäällikölle, tällä kertaa Käkisalmen linnanherralle Patrik Ogiluielle, vanhan skottisuvun jäsenelle. Pian uudeksi omistajaksi ilmaantui jälleen linnanpäällikkö, tällä kertaa Pähkinäsaaren linnanpäällikkö eversti Henrik Sass. 1700-luvulla Vuolteeta isännöi muutama kirkonmies, ensin Kokemäen kirkkoherra Johan Polviander, sittemmin Huittisten mahtirovasti Nils Idman. Häneltä Vuoltee siirtyi Kokemäenkartanon omistajalle Frans Henrik von Knirrongille, joka myi sen vuonna 1782 veljelleen Johan Otto von Knorringille. Kartanon omistajina 1800-luvulla olivat mm. Mustelinit, Grönvallit, Grååt ja Bergrothit.
Pitkäaikainen omistajasuku, tilan nykyiset haltijat, on Jaakkolan suku.

Kokemäenjoki

Laskujoki
Kokemäenjoki on nimikkovesistönsä laskujoki. Näsijärvi laskee Pyhäjärveen mahtavan Tammerkosken kautta. Pyhäjärven vedet syöksyvät suuriin Nokiankoskiin. Ne kuten Tammerkoskikin ovat menettäneet näyttävyytensä vesivoiman valjastamisen jälkeen. Nokian ohitettuaan vedet virtaavat Vammalan seudun kauniiden järvien läpi. Kokemäenjoen katsotaan varsinaisesti saavan alkunsa Liekovedestä. Joen pituudeksi lasketaan 140 kilometriä. Vanhassa Alisessa Satakunnassa joki viipyy kauan kierrellessään rauhallisesti maiseman läpi ja muodostellessaan pitkiä niemiä ja suuria saarirykelmiä. Ennen Kolsin ja Harjavallan voimalaitosten rakentamista vanhan Kokemäen alueella laskettiin olevan parisenkymmentä koskea ja vetotaivalta, joissa veneitä oli vedettävä maitse kuohujen ohi. Nykyautoilija kiitää Tampereelta Poriin tunnissa. Veneellä matka kestää useita päiviä. Suosittu Satakunnan soutu, vuosittainen veneilyn suurtapahtuma, vie kolme vuorokautta soutajien matkatessa airojen voimalla myötävirtaan Liekovedeltä Poriin.

Jääkaudesta nykypäivään
Kokemäenjoen historia on tuhansien vuosien mittainen. Jääkauden päättyessä noin kymmenentuhatta vuotta sitten merenlahden ylsivät aina nykyisen Tampereen tienoille saakka. Seitsemisentuhatta vuotta sitten merenrannikko oli Huittisten kohdalla. Sinne muodostui usean joen muodostama suistoalue. Maan kohotessa joki etsi väylää kohti länttä, mutta Kynsikankaan ja Ronkan harjut salpasivat tien. Nykyisen Puurijärven ja Isonsuon kansallispuiston suuret suot saivat silloin alkunsa. Vihdoin joki, kierrettyään kohti pohjoista, puhkaisi itselleen väylän läpi harjujen ja kääntyi kohti etelää. Syntyi Säpilän pitkä niemi.
Nykyisen Kokemäen keskustan alue oli sekin aikanaan merenrantaa kallioineen ja poukamineen, joilla kivikautinen pyyntikansa asusteli. Nykyisen Kokemäenkartanon tienoilla aukeni samanlainen laaja ja monijuopainen suistomaa kuin nykyisin Porin länsipuolella. Maan jatkuva kohoaminen muokkasi maisemaa. Aikanaan voitiin nousta kookkaillakin aluksilla jokea pitkin Teljan markkinapaikalle saakka, mutta koskien jyrkkeneminen ja jokiväylien madaltuminen tukki pian aluksilta tien. Teljan aseman peri 1300-luvulla Ulvilan kaupunki, ja 1500-luvulla Pori.

Jokipurjehdus
Kokemäenjoen vesistö on lounaisen Suomen suurin vesireitti. Se on liittänyt sisämaan rannikon satamiin. Kokemäenjoki on vuosituhansien saatossa muuttanut muotoaan moneen kertaan maankohoamisen ja lietteiden kerääntymisen takia. Sen kulkukelpoisuus on siten myös ollut vaihteleva. Joki on ollut koskinen, ja vuolteiden kohdalla on ollut pitkiä ns. vetotaipaleita, joiden kohdalla veneitä on ollut vedettävä maitse. Kinttupolkuja ja kapeita ratsuteitä risteili pitkin harjujen selkiä, jotka olivatkin hyvä luontainen perusta maitse liikkumiselle. Talvisin matkanteko oli helpompaa, ja silloin järvien ja jokien jäät tarjosivat parhaat edellytykset. Joen alajuoksun suuntaan matkasivat haapioilla ja jokiveneillä sisämaan eränkävijät. He tulivat turkissaaliineen kaupoille alajuoksun markkinoille. Vastavirtaan soutivat Kokemäen talolliset, joilla oli erämaanautintansa kaukana vesireitin latvoilla.

Lohta, siikaa ja viljaa
Jokilaaksossa asui vauras kansa. Kokemäenjoen kalasaaliit olivat kuuluja. Lohta ja siikaa nostettiin joesta valtavia määriä, ja saaliinjaosta käytiin ankaria kiistoja. Joen rannoilla nähtiin kalatoe ja lohiporras toisensa jälkeen. Kalastusoikeus oli jaettu taloille tarkasti määritellyin päivin. Kirkko ja kruunu olivat verottamassa osuutensa päältä pois. Maanviljelys alkoi jokivarressa vaatimattomin pienin peltotilkuin. Vähitellen se laajeni avariksi vainioiksi, joista maakuntalaulukin kertoo osuvasti: “Kauas missä katse kantaa yli peltojen, missä kiertää taivaanrantaa salo sininen...” Suuren joen ja sen sivujokien putouksissa pyöri Kokemäen alueelle liki kuusikymmentä vesimyllyä jauhamassa viljaa. Myös tuulimyllyt pieksivät tuulta avarilla aukeilla. 1700-luvun loppupuolella talonpoika itsenäistyi kruunun holhouksesta tilojen perinnöksi lunastamisen ja isojaon kautta. Siitä alkoi kehittyä maahamme uusi keskiluokka ja maaseudun varallisuus.

Koskien raivausta ja kanava-unelmia
Samoihin aikoihin ryhdyttiin pohtimaan tuhoisien kevättulvien lannistamista koskien perkauksen avulla. Ensimmäiset räjäytykset ja raivaukset tapahtuivat 1750-luvulla, ja niitä jatkui meidän päiviimme saakka. Sanotaan, että jokainen joen koski on perattu ainakin kahteen kertaan. Ruotsin vallan viimeisinä vuosina suunniteltiin myös joen oikaisua Huittisten tienoilta Kokemäelle. Kravi-kanavaa alettiinkin rakentaa suurena julkisena työnä. 1800-luvun ensimmäisinä kesinä kaivannolla työskenteli tuhansia ruotusotamiehiä. Kaivaustöiden kustannuksien peittämiseen käytettiin sotalaitoksen ns. valmiuskassaa. Venäjän hyökätessä Suomeen talvella 1808 oli kassa tyhjä. Voitaisiinko sanoa, että Ruotsi menetti Suomen Venäjälle juuri kannattamattoman Kravi-hankkeen takia? Kanava ei koskaan valmistunut, mutta sen jäännöksiä on vielä näkyvissä Ylistaron ja Raijalan kylien välillä. “Hyödyn aikakaudella” 1700-luvulla aloitetusta järvienlasku- ja koskenperkausajasta muistuttaa nykypolvia Tie- ja vesirakennushallituksen 175-vuotismuistomerkki sillan ja Käräjämäen välissä. Tämä Koskenraivaajapatsas pystytettiin joen partaalle vuonna 1974. Sen on muotoillut taiteilija Heikki Häiväoja. Patsas kunnostettiin 200-vuoden muistojuhlaan vuonna 2000.

Puuta ja energiaa
Kokemäenjoen sadealueen valtavia uinuvia metsärikkauksia alettiin hyödyntää 1800-luvun viimeisellä neljänneksellä, jolloin Reposaaren, Seikun ja Pihlavan höyrysahat aloittivat toimintansa. Vuonna 1876 perustettiin Kokemäen Uittoyhdistys. Kokemäen alueella oli useita suuria tukkien varastolaareja. Kesäisin virralle työhön saapuvat tukkilaiset värittivät kylien elämää; uittopuomit reunustivat rantoja ja loputtomat tukkiarmadat uivat kokemäkeläisten silmien ohi kohti merta. Maantie- ja rautatiekuljetukset hiljensivät vähitellen uitot, jotka päättyivät 1960-luvulla. Joki valjastettiin energiantuotannolle viime sotien ajanjaksolla. Voimalaitosten myötä uitot vaikeutuivat ja ennen niin tuottoisa kalastus koki kuoliniskun. Jokainen aikakausi on pitänyt tärkeimpänä tuottoisinta toimintaa, vaikka se olisi merkinnyt vanhan tuhoutumista. Aikanaan se oli kalastus, sitten sahateollisuus, pian energiantuotanto. Meidän aikanamme suurin raha on haettu IT-tekniikasta. Harjavallan voimalaitoksen valmistuminen vuonna 1939 ja Kolsin voimalaitoksen nousu Kokemäelle vuonna 1946 muuttivat olennaisesti myös jokimaisemaa. Veden pinta nousi usealla metrillä, monet saaret ja luodot katosivat pinnan alle. Tulvat ja jäidenlähdöt olivat ennen aikaan repineet rantojen kasvullisuuden jättäen paikalle vain harmaan savikon. Nyt rannat ovat lehtevät ja reheväkasvuiset.

Tiet ja sillat
Vähäiset tiet kehittyivät joen molemmin puolin. Tärkein oli suuri postitie joen eteläpuolella kohti Huittisia ja Hämeenlinnaa. Köyliön suunnalta saapui Kokemäen kartanon kohdalle Koomantie. Huovintie seuraili etelämpänä harjujen lakia Harjavallasta Köyliöön. Rautatie avattiin elokuussa 1895. Se toi Kokemäen tienoille useita asemia, tärkeimpinä Kokemäen ja Peipohjan asemat. Kapinan viimeisinä päivinä vuonna 1918 Satakunnasta kohti itää perääntyvät punaisten joukot polttivat niin Peipohjan, Kokemäen, Kyttälän kuin Kauvatsan asemat. Kokemäen kohdalla joen ylitys oli hankalaa. Kirkonkoski ja Pyhänkorvan eli Vuolteen koski olivat vahvavirtaisia ja kivikkoisia. Ne eivät jäätyneet talvisaikaankaan, joten joki oli ylitettävä suvantopaikoissa. Hirsistä rakennettu lautta oli pitkään käytössä Kierikan (Penttilän)niemen ja Ylistaron välillä. Vähäistä jokiliikennettä varten oli ns. kopukoita eli pienoislauttoja. Käytettiin myös ns. flutaa eli joen päällä kelluvaa siltarakennelmaa. Talvisin jäädytettiin joen yli jääsilta eli penkka. Ns. kirkkoportaat rakennettiin vuosittain joen yli vuodesta 1858 lähtien. Niiden rakenne oli samanlainen kuin lohipadoilla ja kalatokeilla. Vuodesta 1860 lähtien kirkkoportaat rakennettiin niin leveiksi, että ne sallivat yksisuuntaisen hevosliikenteenkin. Ensimmäinen silta, puurakenteinen amerikkalaistyylinen ristikkosilta, saatiin valmiiksi syksyllä 1893. Se poltettiin 17.4.1918, jolloin jäljelle jäivät vain maatuet ja virtapilarit. Punavangit rakensivat seuraavana kesänä uuden sillan. Se valmistui 106 päivässä ja oli käyttökunnossa lokakuussa. Museosillaksi se julistettiin vuonna 1982.

Kokemäen kirkot ja pappila
Kristinusko saapui Kokemäenjoen laaksoon varhain, jo paljon ennen Pyhän Henrikin aikaa. Vanhat tarinat ristiretkistä ja niiden luonteesta ovat nykyisin vaihtuneet syvempään käsitykseen kristinuskon saapumisesta maahamme. Kristinuskon järjestettyä harjoitusta oli läntisillä naapurialueillamme kolme vuosisataa, idässä kaksi vuosisataa ennen Pyhän Henrikin aikaa. Jalmari Jaakkolan mukaan kristinusko oli olennaisesti kulttuuri-ilmiö, ja sen juurtuminen maahamme oli yhteydessä maamme ulkopuolisiin kristillisiin tai puolikristillisiin keskuksiin. Kokemäenjoen laaksosta ja sen ympäristöstä suuntautui monenlaisia retkiä näille alueille. Kauppayhteydet Mälarin Birkaan olivat vilkkaat. Ruotsalaisasutus oli levinnyt rannikoillemme, joten sekä kielellinen että kulttuurinen silta oli olemassa Birkan suunnalta Kalanti-Satakuntaan. Kokemäenjoen laaksosta oltiin retkeilty Pohjan perille ikimuistoisista ajoista. Yhteys Norjan kristillisyyteen oli ilmeinen. Hyvin järjestäytyneet ja ammatillisesti sulkeutuneet pohjankävijät tutustuivat jokavuotisilla retkeilyillään Ruijan rantojen ja Pohjan alkavaan kristilliseen elämään. Kokemäenjoen laakson pohjankävijät joutuivat kiinteämmin kuin mikään muu kansanosa riippuvaisuuteen läntisestä kaupasta sekä suhteista länsimaiseen kulttuuriin ja sen liepeillä kulkevaan kristinuskoon. Kokemäenjokilaakson asukkaiden yhteys kaukaiseen Pohjaan kuten Helsinglandiin ja varsinkin pohjoista Norjaa edustavaan Trondheimiin ja sen pohjoispuolisiin kristillisiin alueisiin jatkui. Jokilaakso oli lännen puolelta saapuvien vaikutteiden valtavirta. Joen yläjuoksun pohjankävijät edistivät omalla osallaan kristinuskon tuloa. Jokilaaksolla ei myöskään ollut Pohjanmaan suunnalla vahvaa vastustavaa pakanallista asutusta, joten jokivarsi kypsyi nopeasti kristinuskolle. Pohjoismainen kristillinen kulttuuri ja lähetystyö alkaa ja kehittyy tärkeissä kaupallisissa keskuspaikoissa ja on erottamattomasti yhteydessä kaupallisen elämän kanssa. Kun maastamme puuttuivat vahvat kaupalliset keskukset kuten Mälarin Birka ja Sigtuna, levisivät kristilliset käsitykset ja esineet laaja-alaisesti rannikoille ja rintamaille, jolloin syntyi “merellinen kristillinen kulttuuri”.

Pyhän Marian kirkon sakaristo
Kauniilla lehtevällä mäellä kohoaa pieni kivinen sakaristorakennus ympärillään vanha hautausmaa. Aikanaan mäki oli Kokemäenjoen saari, ja sillä sijainnut kirkko maan ensimmäisiin kuuluneen kirkkopitäjän sydän. Tärkeimmät kirkot omistettiin Neitsyt Marialle. Kokemäen Pyhän Marina kirkko on ollut Sastamalan kirkon ohella Satakunnan keskuskirkko. Kokemäen mariankirkko voidaan selittää Ala-Satakunnan rovastikunnan keskuskirkoksi. Tätä kirkko on pidettävä yhtenä Satakunnan vanhimmista. Se voi palautua jopa 1000-luvulle, mutta joka tapauksessa sen on täytynyt olla olemassa 1200-luvun puolivälissä. Kirkonpaikkaa ei ole koskaan tutkittu arkeologisesti. Haudankaivussa on kuitenkin löydetty mm. myöhäisrautakautinen kirves. Pakanallisia kalmistoja ei kuitenkaan sijoitettu pieniin saariin, jollainen Kokemäen vanhan kirkon sijaintipaikka alunperin oli. Kokemäen vanhan hautausmaan esineelliset haudat eivät ole varsinaisesti pakanallisia, vaan “barbaarikristillisiä” ja edellyttävät 1200-lukua huomattavasti varhaisempaa ajankohtaa. Sukukalmistojen käyttö päättyi pitäjänkirkon ja sen yhteyteen kuuluvan hautausmaan perustamiseen. Ala-Satakunnassa se lienee tapahtunut 1100-luvun puolivälissä.

Kokemäen vanha mariankirkko oli salvettu hirsistä. Sen olemassaolosta todistaa hautausmaa ja kivisakaristo. Varhaisina aikoina kirkot rakennettiin saariin. Hyvin varhaiseen rakentamisaikaan viittaavat vanhan hautausmaan myöhäisrautakautiset esinelöydöt, sillä ne ovat ilmeisesti kristillisistä haudoista, jolloin niiden edellyttämä puvussa hautaaminen vielä sallittiin kristillisissä hautausmaissakin. Sakaristo on rakennettu harmaakivestä keskiaikaiseen tapaan. Päätyjen yläosat on muurattu tiilestä. Pohjoispäädyssä on koristeena syvennyksiä, joista alimmassa on matalakaarinen pieni ikkuna. Seinät ovat 1,20 metriä paksut. Sisällä on tilaa noin neljäntoista neliömetrin verran. Sakaristoon johtaa eteläpäädystä pyörökaarinen ovi, ja huoneen kattaa ristiholvi, jonka ruoteet lähtevät nurkissa olevista nojista. Seinillä on nelikulmaisia säilytyskomeroita. Kirkon esineistöstä on uuteen kirkkoon siirrettyinä säilyneet mm. kirkonkello(t), ehtoollisastioita, votiivitaulu, kaksi messukasukkaa ja kattokruunuja, mahdollisesti myös kookas krusifiksi. Kirkonarkistoa on tallella 1520-luvulta alkaen, joukossa suuri osa Mikael Agricolan tuotannosta. Sakariston viereltä paloi puukirkko vuonna 1640. Sen tilalle kohosi pian uusi. Hirret hakattiin Kynsikankaalta paikasta, jota vieläkin kutsutaan Kirkonmetsäksi. Uuden kirkon alttaritaulun oli lahjoittanut Vuolteen herra everstiluutnantti Patrik Ogelwie (Ogiluie). Muutkin varakkaat seurakuntalaiset muistivat kirkkoa lahjoituksilla.

Kirkkojärjestyksen mukaisesti etupenkeissä istuivat pitäjän arvohenkilöt: Kartanon, Vuolteen, Vitikkalan, Näyhälän ja Villiön suvut. Kirkon ympärillä oleva hautausmaa oli aidattu hirsillä, ja ainoa portti antoi pohjoiseen. Kellotapuli seisoi erillään kirkon länsipuolella. Sakastia ympäröivällä hautausmaalla on kolme kokemäkeläistalojen (Hassala, Forsby, Villiön Simula ja Väylä) omistuksessa ollutta muurihautaa 1800-luvulta. 1800-luvulta on tieto, että puukirkon ympärillä oli vielä tuolloin jäänteitä laajemmasta kivijalasta - merkki aloitetusta koko kirkon muuraamisesta kivikirkoksi. Työt keskeytyivät kuitenkin, kun Kustaa Vaasan reformaatiota hyväksi käyttänyt kirkkopolitiikka vei kirkon ja seurakuntien varat kruunun omaisuudeksi. Rakennustoiminta tyrehtyi vuosikymmeniksi, luostarilaitos raunioitui Ruotsi-Suomessa ja myös esim. yliopistot joutuivat huutavaan rahapulaan. Puusta rakennettu kirkko rappeutui ja kävi ahtaaksi. Uutta kirkkoa alettiin suunnitella. Vuonna 1787 Pitäjänkokous päätti myydä julkisella huutokaupalla vanhan puukirkon irtaimiston ja tapulin, mutta rakennus jäi edelleen paikalleen. Se seisoi mäellä ikkunat rikottuina ja ovet lukottomina. Vasta 1845 kirkko katsottiin vaaralliseksi. Maaherra määräsi kirkon hajotettavaksi. Kirkko oli myytävä huutokaupalla, ja sen hirret osti Kokemäen kartanon omistaja kamariherra Carl von Knorring, joka rakensi niistä lammasnavetan. Mutta hirret olivat niin lahot, että talvisydännä sudet tunkeutuivat seinän läpi lampolaan ja tappoivat lampaita. Kiukuissaan kamariherra potki seiniä kiroillen hirveästi. Kun hän pian sen jälkeen halvaantui ja rampautui loppuiäkseen, katsoi kansa hänen saaneen rangaistuksen käytöksestään.

Kustaa III:n kirkko
Vanhan kirkon rapistuttua ryhdyttiin siis hankkimaan uutta kirkkorakennusta vuonna 1777. Sen toteutus osoittautui monimutkaiseksi. Paitsi että työ tulisi kalliiksi, syntyi kirkon paikasta ankaraa kiistaa. Kirkkoherran ehdottama paikka pappilan pohjoispuolella ei miellyttänyt kaikkia. Orjapaaden mäki oli aivan liian kaukana. Tulkkilan mäki oli kaikin puolin sopiva rakennustyön kannalta, mutta pappila sijaitsi joen toisella puolella, ja sula-aikaan virta oli ylitettävä lautalla. Kuninkaalle lähtikin kaksi erillistä anomusta, joen kummaltakin puolelta. Kuningas Kustaa III ratkaisi asian elokuussa 1779 määräten, että kirkko rakennetaan Tulkkilan mäelle. Samalla hän seurakunnan pyynnöstä kielsi kirkkoon hautaamisen. Kirkon lattian alle hautaaminen oli jo päättynyt muuallakin. Sen sijaan vanhan kirkon hautaus jäi edelleen käyttöön. Kirkko rakennettiin yli-intendentti, vapaaherra Carl Fredrik Adelcrantzin tekemän piirustuksen mukaan. Rakennustyö sujui hitaanpuoleisesti, muurimestariakin vaihdettiin. Kirkko valmistui syksyllä 1786 ja vihittiin Pyhän Mikkelin (arkkienkeli Mikaelin) päivänä. Kirkko oli yksilaivainen pitkäkirkko. Länsipäässä kohosi 51 metriä korkea torni ja pohjoisseinällä sakaristo. Sisällä kirkossa oli rokokoo-ajan väritys: seinät oli maalattu valkeiksi ja ikkunankarmit, lehteri ja penkit sinisiksi. Saarnatuoli oli helmenharmaa. Kulta ja pronssi heijastuivat maalausten kehyksissä ja komeissa kattokruunuissa sekä alttarin kynttilänjaloissa.

Kirkonkellot ovat edelleenkin samat kuin 1700-luvulla. Pienempi on valettu Tukholmassa vuonna 1674, ja sen lahjoitti Kokemäenkartanon silloinen herra kreivi Axel Julius de la Gardie. Hänen sukujuurensa ulottuvat Juhana-herttuaan ja hänen vihkimättömään vaimoonsa Kaarina Hannuntyttäreen, joiden yhteinen tytär Sophia naitettiin 1500-luvulla ranskalaisperäiseen de la Gardie -sukuun. Niistä ajoista saakka de la Gardieilla oli runsaasti maaomistuksia Kokemäellä ja Köyliössä. Tämä kirkonkello upotettiin perimätiedon mukaan Vuolteen lähellä sijaitsevaan lampeen isonvihan aikana. Isompi kello valettiin uudelleen kivikirkkoa varten vuonna 1786. Urut saatiin paikoilleen vasta sata vuotta myöhemmin.

Saman sadan vuoden aikana seurakuntalaisten määrä kolminkertaistui, ja kirkko alkoi tuntua ahtaalta. Laajennukseen ei kuitenkaan päästy käsiksi. Jouluaamun tapahtumat kirkossa vuonna 1882 olivat käänteentekevät. Kirkko oli ääriään myöten täynnä. Penkkien kirjalautojen kynttilänjaloissa paloivat sadat kynttilät. Kaikki seurakuntalaiset eivät olleet vesiselviä jouluaaton juhlinnan jälkeen. äkkiä alettiin huutaa tulen päässeen irti. Syntyi pakokauhu, käytäville muodostui läpipääsemätön ruuhka, heikompia kaatui jalkoihin. Kauhistuneet takaa tulijat kiipeilivät ihmisröykkiöiden yli. Kirkon kaksi ovea tukkeutuivat. Oviaukot olivat niin täynnä yhteen sulloutuneita ihmisiä, että ulospäässeiden oli kiskottava heitä yksitellen ulos. Ikkunoita lyötiin rikki ja niistä hypittiin lumihankeen. Kun pakokauhu hellitti ja hälytys huomattiin vääräksi, oli jo kolme ihmistä tallautunut kuoliaaksi ja useita loukkaantunut. Monet makasivat tajuttomina ihmiskasoissa. Kokemäen “kirkkorymylistä” puhuttiin kauan. Pian tämän jälkeen ryhdyttiin kirkon laajennustöihin. Lääninarkkitehti Carl von Heideken laati pohjapiirustuksen. Sakaristo hajotettiin, ja muodostettiin uusi rakentamalla väliseinä kirkon kuoriin. Kumpaankin uuteen sivuhaaraan tehtiin parvekkeet, ja koko kirkkoon hankittiin uudet penkit. Vanha kirkon vieressä ollut paarihuone purettiin ja kirkon ylijäämäkivistä rakennettiin uusi koristeellinen paarihuone. Kirkon laajennus valmistui syksyllä 1886. Viime vuosisadalla kirkko peruskorjattiin kahdesti, vuosina 1936 ja 1967.

Pappila
Kirkkoherran pappila on sijainnut kirkon lähistössä ilmeisesti liki yhtä kauan kuin kirkkokin, viimeistään 1200-luvulta saakka. Se on maan tavan mukaan ollut maatila, jonka seurakunta antoi kulloisenkin papin viljeltäväksi. Aikanaan Kokemäen kirkkoherran virka on varmasti ollut tavoiteltu, kuuluihan maatilaan laajat viljelykset ja laveat metsämaat sekä kalaisan joen rannat. Järjestelmä lakkasi vuonna 1944, jolloin pappilan pellot luovutettiin siirtolaisten ja rintamamiesten asutukseen. Jäljellä olevia maita, lähinnä 85 hehtaaria metsää, käytetään seurakunnan tarpeisiin. Kirkkoherran käytössä on pappilan tontti. Kokemäen pappila oli vuoteen 2006 perinteisessä käytössä kirkkoherran virka-asuntona. Nykyisin päärakennuksessa ovat kirkkoherranvirasto ja arkistotilat. Piharakennuksen päätyyn entiseen maanvuokraajan asuntoon on remontoitu nuorisotilat ja seurakuntapastorin työhuone. Pappilan navetta ja tiilinen viljamakasiini Kakkulaistentien toisella puolella on muutettu yrityskäyttöön.

Lähteet: professori Unto Salon teokset ja artikkelit
kotiseutuneuvos Esko Pertolan teokset ja artikkelit
kirkkoherra Heikki Hämäläisen artikkelit
Kokemäkeä ennen ja nyt, Vanha Satakunta III

Kokemäen nykyisen keskustan vanhat kylät
Menneinä vuosisatoina joki halkaisi maiseman koskisena ja vaikeasti ylitettävänä. Ensimmäinen pysyvä silta rakennettiin vasta vuonna 1893. Joen poikki päästiin lautoilla ja kesäisin ns. kirkkoportaita käyttäen. Ne pystytettiin virran yli keväisin ja purettiin syksyisin pois. Joen eteläisillä rinteillä sijaitsi Tulkkilan kylä, ja hieman kauempana Krootila, jonka nimi tulee saksankielen Grothusenista sekä Sonnila. Joen pohjoispuolella aukenivat Vuolteen ja Pappilan avarat viljelysmaisemat. Sen nykyinen tiivis rakennuskanta on kohonnut vasta sotien jälkeen.

Kotiseutuneuvos Esko Pertola kertoo: Tulkkilan kylä
Kokemäen kaupungin nykyisen keskustaajaman kehitys kirkonkyläksi alkoi vasta nykyisen kivikirkon valmistuttua kylän korkeimmalle kohdalle vuonna 1786. Aikaisemmin kylässä oli ainoastaan kaksi vanhaa kantataloa - Haapio ja Kilkku. Kummankin nimi liittyy alueen ikivanhaan historiaan. Haapio on yhdestä haapatukista koverrettu keveä jokivene. Kilkku-nimellä tunnettiin pakana-ajan jumalhahmo, joka muuttui kristinuskon myötä paholaiseksi. Sekä Haapio että Kilkku jaettiin kahtia isojaon vaiheissa 1700-luvun lopulla.

Yli-Haapion ja Kilkun talojen välistä lähti vanha kylätie kohti Krootilan ja Sonnilan kyliä ja sieltä varsin heikkokuntoisena kohti Köyliön rajaseutuja, Naalin maata. Krootilan nimi tulee saksankielen Grothusenista, ja Sonnilan nimi oli vanhimpana aikana Martoila. Sonnilassa olivat seuraavat talot: Isopere, Setälä, Vekara, Mustala ja Krapu. Krootilan talot olivat Lauri, Heikkilä, Ossa ja Erkkilä. Kun rautatie vedettiin Kokemäen läpi vuonna 1895, sijoitettiin Kokemäen asema Krootilan Laurin maalle. Tulkkilan Ala-Haapion talo sijaitsi aivan Yli-Haapiota vastapäätä maantien pohjoispuolella. Ala-Haapion päärakennus siirtyi kunnan omistukseen vuonna 1873. Siellä pidettiin kuntakokoukset aina vuoteen 1898 saakka, jolloin varsinainen kunnantalo valmistui. Joenpuoleisella rinteellä oli muutamia pienempiä asuntoja kuten Ala-Haapion setämiehenpirtti ja hyvin vanha seppä Stenvallin asunto. Muistan, kuinka sodan jälkeen tapasin Tulkkilassa Amerikasta käymään saapuneen vanhan miehen, joka ilmoitti nimekseen - länsimaisesti ääntäen - “Elmer Stonewell”. Hän oli entisen Tulkkilan sepän Stenvallin Jalmari -niminen poika. Sepän paja oli ollut aikoinaan jokirannassa myöhemmin rakennetun meijerin tienoilla. Jalmari kertoi nuorena poikana kantaneensa isänsä takomia kookkaita rautanauloja siltatyömaalle. Silloin vuonna 1893 rakennettiin Tulkkilan ensimmäistä siltaa, joka poltettiin kapinan tiimellyksessä vuonna 1918.

Samaisella jokirinteellä oli lisäksi vähäinen, kaksi pientä huonetta käsittänyt asunto, jossa sijaitsi Kokemäen puhelinkeskus eli “sentraali” vuodesta 1893 aina 1950-luvulle. Pitkäaikainen keskuksenhoitaja oli alkujaan huittislainen Fanny Kykylä. Osuusmeijerin ensimmäinen vaihe valmistui ja aloitti toimintansa vuonna 1907. Juustomeijeri rakennettiin sen yhteyteen vuosina 1920-1921. Kookkaan kunnantalon hirret veistettiin valmiiksi metsässä Kiikoisten Kaakinmaassa ja ajettiin suurimittaisilla talkoilla Tulkkilaan rakennuspaikalle. Talo valmistui vuonna 1898. Meijeriin ja sillalle johtavan tien välissä oli poliisikonstaapeli ja varanimismies Juho Vareniuksen punaiseksi maalattu talo, joka tuhoutui tulipalossa kesällä vuonna 1914. Aivan sillan korvassa jokirannassa, vasemmalla puolen tietä, oli nahkuri Wessmanin talo. Sukunimi muutettiin myöhemmin Veliseksi. Tulkkilan tällä osuudelle, Kilkun rannasta lähtien, oli vuosisadan alussa rakennettu kelloseppä Axel Erikssonin, teurastaja F. Lempisen ja kenkäkauppias Mäkirinnan talot.

Vanhoja liiketaloja
Entiseen Ala-Haapion päärakennuksen sijoitettiin Osuusliike Kansan myymälä 1910-luvulla. Sen ja kunnantalon puiston väliin rakennutti kauppias Väinö Lahtinen kookkaan asuin- ja liiketalon vuonna 1903. Ensimmäisen maakauppaluvan Kokemäellä sai “kraatari” Frans Granlund vuonna 1858. Hän aloitti liiketoimet kirkkoa vastapäätä eli suunnilleen samalla paikalla, missä myöhemmin kauppiaat Frans Wessman, Frans Jaakkola, V. Salminen ja K.B. Bergroth ovat harjoittaneet monipuolista menestyksellistä liiketoimintaa. Heistä Frans Jaakkola oli myös Yli-Vuolteen tilan omistaja ja Niilo Jaakkolan isä. Tästä edelleen läntiseen suuntaan oli vanha kangaskauppa Häyhtiön suvun omistuksessa. Juho, Ilmari ja Timo Häyhtiö asuivat ja pitivät liikettä tällä paikalla vuosikymmeniä.

Seuraavana oli värjäri Svante Basilius Tamminen, ja hänen liikkeestään hiukan jokirantaan päin oli räätäli Juurikon kookas talo. Juurikon poikia olivat Joonas, Joel ja Paavo. Kuuluisa ja suosittu paikka oli pitkänomainen talo maantien joenpuoleisella sivulla. Se oli Kaskisen talo, jossa varsin pitkään toimi kahvila. Perustaja oli työmies Frans Kaskinen vaimonsa Amandan kanssa. Seuraavana oli vielä pitempi talo, maanmittausinsinööri Fr. Sinivaaran vuosisadan alussa rakennuttama asuin- ja liiketalo. Sinivaara oli syntyisin Eskolan talosta Kauvatsalta. Tämän talon itäisessä päädyssä, kulmaoven takana, oli Kokemäen ensimmäinen apteekki Fronseliuksen omistuksessa jo 1890-luvun alkupuolella. Seuraavana oli tiestä hiukan jokirantaan päin ensimmäisen kunnanlääkärin Ludvig Wetterstrandin rakennuttama asuintalo, jossa oli pohjaosana “pitäjiltä” siirretyn entisen Saksan talon vanha päärakennus. Kun sitten yhteiskoulun perustaminen tuli ajankohtaiseksi, oli tässä sopiva alku koululle. Talo koki sittemmin kaksikin huomattavaa laajennusta. Voimistelunopettajaksi tuli maisteri K. E. Laipio, josta aikaa myöten tuli Yhteiskoulun pitkäaikainen ja kuuluisa rehtori.

Vanha perunakellari ja Elersin talo
Maantien kirkon puoleisella sivulla oli ennen Haapion taloon kuulunut vanha perunamaa. Kivestä rakennettu perunakellari oli aivan maantien tuntumassa. Kellariin liittyy seuraava kertomus: Villiön Väylän talossa oli 1800-luvun puolivälin aikoihin papiksi lukenut poika. Kokemäen kirkossa pitämästään saarnasta hän oli kertonut näin: “Se edellinen yö tuli vietetyksi siinä Haapion faarin vanhasa perunakellarisa - korttisakisa! Eikä mulla ollut muuta tekstiä ko aa ja oo - alku ja loppu - mutta kyllä ämmät poras - oi yhren reisun - ko nep poras!” Mies tunnettiin myöhemmin nimellä pastori Väylänen. Hän vaikutti pitkään Turussa ja kuoli siellä vuonna 1913. Varapastori Adrian Elers oli rakennuttanut jo 1800-luvun puolimaissa kahdelle tyttärelleen vanhuudenkodiksi kauniin, pitkänomaisen hirsirakennuksen noin 250 metriä Yhteiskoulusta länteen. Kallioisella rinteellä sijaitseva talo on yhä olemassa kaupungin omistuksessa. Koristeellisten ikkunoiden karmilautojen malli on alkujaan saatu Kokemäen kartanon vanhimmasta pykningistä. Samanlaiset koristeet on myös vuonna 1977 rakennetun Tulkkilan vanhan kansakoulun vintin ikkunoissa. Elersin talon pitkäaikainen haltija tällä vuosisadalla oli puutarhuri Väinö Tuominen, Nastolasta tänne aikanaan siirtynyt. Yhteiskoulun ja Elersin talon välissä oli vähäinen peltoaukea. Jokirannassa oli asuintalo, jonka omisti maalari Ahti. 1920-luvulla asioitsija Salokangas - alkujaan kanttori Sallgrenin poika - rakennutti lähelle jokirantaa asuintalon, jonka toinen puolisko tuli myöhemmin Ylistaron Torkkelin toista puolikasta isännöineen, Säpilästä lähteneen Antti Paturin haltuun.

Huonekalutehdas
1910-luvulla rakennutti tehtailija K. B. Tammela huonekalutehtaan edellä mainitulle peltoaukeamalle. Kesällä 1926 syttyi huonekalutehtaalla tulipalo liiman kuumennuskaminasta. Kokemäen W.P.K. oli lähellä - sen kalustohuone sijaitsi kirkkomaan kulmauksessa - ja se ehti paikalle varsin pian. Kuitenkin osa tehtaan rakenteista ja puolivalmisteista ehti tuhoutua. Palokunnan silloinen päällikkö, edellä mainittu rehtori K. E. Laipio havaitsi sammutustyön aikana, että osa miehistä pistäytyi vähän väliä jokirannassa. Komennon mukaan siellä ei kuitenkaan pitänyt olla ketään muuta kuin moottoriruiskun hoitaja, kelloseppä K. R Kartio ja pari apumiestä. Laipio lähti ottamaan selvää, mikä oli syynä tähän rannassa käymiseen. Paikalle päästyään hän näki rantapensaikossa kymmenkunta miestä piirissä keskellään aikakaudelle ominainen kiiltävä pirtuplänikkä! Laipion kotkankatse kiertää miesjoukossa ja pysähtyy vieraantuntuiseen kaveriin tässä joukossa. - Kukas te olette? - Olen Markkula.- Mistä päin? - Loimaalta! - Menkää pois, tämä on kokemäkeläisten tulipalo!

Loimaalta tullut Markkula piti koneliikettä keskustassa, Haapion Fiinan kahvilan naapurissa, eikä Laipio tuntenut häntä vielä silloin. Laipio rakennutti hiukan myöhemmin asuintalon pienen matkan päähän Yhteiskoululta itään, jokirannan tuntumaan. Nimismiesten Kallas Axel Blomqvist tuli Kokemäen nimismieheksi vuonna 1886. Hän avioitui Villiön Väylän tyttären kanssa ja rakennutti sen jälkeen komean huvilatyppisen talon Kallaksenniemeen, Pyhänkorvan kosken yläpuolelle. Seuraava nimismies, vuonna 1906 Punkalaitumelta saapunut Reinhold Rosenlind laajensi Kallaksen huvilan yläkertaa. Hän asui talossa perheineen aina vuoden 1918 syksyyn, jolloin hän muutti Porin kaupunginvoudiksi. Hänen jälkeensä Kallaksessa asui kokemäkeläissyntyinen asessori Hans W. Pere kuolemaansa asti, ja vielä senkin jälkeen Kallas pysyi “virkavallan” käsissä, sillä nimismies Evert Simola asui siinä perheineen kuolemaansa saakka. Myöhemmin 1970-luvulla Kallas sai purkutuomion, ja sen tilalle nousi arkkitehti Pekka Hakaniemen piirtämä Kokemäen terveyskeskus. Sitäkin on jo kahdesti laajennettu vastaamaan nykyajan vaatimuksia.

Pyhänkorva ja Peipohja
Pyhänkorvanlahden rannalle perustettiin vuonna 1875 kookas oluttehdas Kokemäenkartanon omistajasuvun toimesta. Ensimmäinen “prykari” oli nimeltään Johansson, ja hänen muutettuaan Huittisiin saapui ruotsalaiselta Pohjanmaalta Gustaf Starcke, Kokemäellä vieläkin vaikuttavan Starcke -suvun kantaisä. Hän jatkoi tointaan kunnes kieltolaki lopetti sen vuonna 1909. Kookas kaksikerroksinen tehdasrakennus purettiin 1920-luvulla, ja sen hirsiä käytettiin Kakkulaisiin siirretyn Maamieskoulun rakennustarpeiksi. Maantie laski loivasti Tulkkilasta “kivisen ahteen” kautta kohti Peipohjaa. Tulkkilan ja Peipohjan välisellä peltoaukealla kohosi vain muutama suulirakennus. Tulkkilan ja Pyhänkorvan rajalla seisoi kummallakin puolen maantietä kookas kivinen rajaveräjän tolppa nykyisen Viinikan autoliikkeen kohdilla. Samalla paikalla oli vuosisadan vaihteessa kaksi vanhaa harmaata hirsimökkiä, Veräjäpieli ja Lundeen. Vanha maantie eteni loivasti mutkitellen kohti Peipohjaa. Maantien mutkaisuus selittyy sillä, että se vielä 1700-luvulla oli kierrellyt laajan metsän rajassa. Myöhemmin paikalle raivattiin avarat pellot.

Vanhanaikainen maalaiskylä
Isäni kertoi, että kun hän kävi kansakoulua vuosisadan vaihteen aikoina, sekä Haapion että Kilkun pihoihin johtivat maantieltä vanhanaikaiset riukuveräjät. Rakennukset olivat harmaaseinäisiä ja kaivonvintit kallellaan. Kaikissa rakennuksissa oli entisajan tunnelmaa. Vähän myöhemmin Kilkun maista erotettiin pieni tonttialue aivan maantien vierestä, ja sille rakennutti satulaseppä Johansson vähäisen, kaksi huonetta käsittävän asuinrakennuksen. Myöhemmin talon osti opettaja Vilho Oksanen, joka laajensi talon kooltaan kaksinkertaiseksi. Muutaman vuoden kuluttua kelloseppä K. R. Kaartinen rakennutti niinikään maantien varteen vähäisen asuintalon. Myöhemmin Kaartinen muutti nimensä Kartioksi. Hän oli koko ikänsä mm. innokas palokuntamies.

Isoja taloja nousee
Kookas ja komea jugend-tyylinen asuin- ja liiketalo nousi vuonna 1908 Yli-Haapion maalle aivan sen päärakennuksen viereen. Rakennuttaja oli apteekkari Oskar Nordberg. Kilkun talo siirtyi Potilan suvulle, joka rakensi Kilkkuun komean kivinavetan. Juho Potila oli syntyisin Yli-Haapiolta. 1920-luvun alkupuolella liikemies Poukka - hänen sukunsa oli Kakkulaisten Poukalta - rakennutti kookkaan kaksikerroksisen talon Kartion talon itäpuolelle. Myöhemmin, sota-aikojen jälkeen, on samalla tontille noussut Leporanta -niminen kiinteistö. Poukan rakennuttamaan taloa sanottiin Päivöläksi. Se oli pitkään kunnan omistuksessa. Siinä asui mm. kunnankätilö Emmi Kaunismaa. Myös kunnan lainakirjasto toimi tämän talon suojissa 1930-luvulla hoitajanaan opettaja Helvi Mela. Ylä-Kilkku siirtyi 1910-luvulla maisteri August Saurion omistukseen, ja hän rakennutti mm. tilavan asuinrakennuksen. Kun autoilija Rouhiaisen taloa rakennettiin Ylä-Kilkulta hiukan kaakonsuuntaan, paljastui maasta melkoisen kookas tukin tyvi - entisien Ylä-Kilkun tuulimyllyn “hollitukki”. Vanha Maamieskoulu rakennettiin Ylä-Kilkun maalle vuonna 1910. Kun se sitten siirrettiin Kakkulaisiin 1920-luvulla, laajennettiin vanha maamieskoulu Meijerikouluksi.

Krootilan kylä
Aivan Kokemäen historiallisessa keskustassa on myös Krootilan vanhan kylän taloja. Kylä on ollut joen rannassa, mutta rakennukset on myöhemmin siirretty kauemmas peltojen keskelle kuten jokilaaksossa oli tapana varsinkin isonjaon aikaan 1700-luvun lopussa. Krootilan suuri maatila kuului 1400-luvulla Olavi Knuutinpoika Tolkille. Vuonna 1437 hän vaihtoi tilansa Turun tuomiokirkon eteläsivun Neitsyt Marian alttarin kanssa saaden Turun kaupungista talon, heinäniityn ja käteistä rahaa. Poisvaihdettuun tilaan kuului lisäksi torppia, torpanrakennuksia, mylly, kalavesiä ja ulkomaita. 1500-luvulla Krootilan kaksi taloa maksoi edelleen veroa Turun tuomiokirkolle. Vuonna 1569 kutsuttiin neljää kylässä ollutta taloa luostaritiloiksi. Samaan aikaan Kokemäellä oli lautamiehenä Jöns Tolk, jonka mukaan Tulkkila lienee saanut nimensä. Krootilan kylän nimi oli alunperin saksalaisperäinen Grothusen. Krootilankadun varrella on vielä jäljellä kaksi kookasta maatilan päärakennusta, Erkkilä ja Ossa. Ensimmäisen maailmansodan aikana rakensivat Kokemäellä majailleet tuhannet venäläissotilaat Ossan maille suuret hevostallit. Venäläisiä alkoi virrata ratavarteen juhannuksen 1915 aikoihin. Parhaimmillaan heitä oli Kokemäellä kuutisentuhatta sekä koulutettavina rintamaa varten että vartioimassa Pori-Tampere -rataa saksalaisten maihinnousun pelossa. Lähtiessään vuoden 1918 alussa venäläissotilaat saivat aikaan hävitystä ja pelkoa paikallisen väestön keskuudessa.

Muistoja kansakouluajoiltani 1920-1930 -lukujen vaihteessa
Kotiseutuneuvos Esko Pertola kertoo: Alakoulun ensimmäiselle luokalle Tulkkilan kansakouluun menin syksyllä 1929. Ensimmäisenä opettajanamme oli Helmi Rauhio, koulun johtajaopettajan Kalle Heikki Rauhion puoliso. He olivat tulleet Satakuntaan Tyrnävän pitäjästä Oulun läheltä. Koulumatkaa minulle kertyi hieman vajaa kaksi kilometriä. Koulumatkat kuljin lähimpien koulutovereiden kanssa. Heitä olivat Aadolf Krall, jonka koti oli Matomäessä, Olavi Kalli, Yli-Parman talon vuokraajan poika Kiukaisista saapuneesta perhekunnasta sekä kirvesmiehen poika Leevi Hakala kylätien varrelta läheltä Kupparikallion mäkeä. Etäisimmät koulukaverit tulivat Alista tietä laajan kyläaukean takaa, lähes neljän kilometrin päästä. Suurin osa silloisesta oppilaskunnasta oli Tulkkilasta ja sen lähiympäristöstä. Vanha asumalähiö Matomäki oli alunperin kuulunut Risten koulupiiriin, mutta “Paistilan kujan suussa” asunut räätäli J. Sainio oli aikanaan hakenut lapsilleen oikeuden käydä Tulkkilan koulua, ja samalla oikeudella myös lähinaapureiden lapset pääsivät sinne. Koulutalon katto näkyi mäeltään kotitaloni ikkunaan saakka. Koulumatkan keskivaiheilla oli jokitörmällä Pyhän Henrikin kappeli saarnahuoneineen - kaikenikäisten kunnioituksen kohde jo silloin!

Alakoulussa oli yleensä pääaineena lukemisen harjoittelu, johon kuului tärkeänä osana tavaaminen. Vanhan punaisen koulurakennuksen keskiosassa olevasta alakoulun ensimmäisestä luokasta kuului päivittäin rytmikäs tavaamisen harjoittelu opettajan polkiessa jalallaan tahtia. Yläluokkien lukujärjestykseen kuuluivat tavanomaiset uskonto, laskento, lukeminen, maantiede, luonnontiede sekä historia. Kerran tai pari viikossa oli lisäksi laulua ja voimistelua. Lukuaineissa edistyneimmät saivat myöskin esilukijan tehtäviä eli tuli luettavaksi ääneen tulevia läksykappaleita. Tämän muutamat kokivat eräänlaisena rangaistuksena. Koulukeittola toimi siihen aikaan ainoastaan kylmimmän talven ajan. Syksyllä yökylmien alettua ilmestyi vanhaan “pränniin” keittäjä. Tämä pränni oli koulun pihan perällä “Haapion hakan laidassa”. Pränni oli vanhan punaiseksi maalatun saunan yhteydessä ja keittoastiana toimi iäkäs suuri muuripata, sama jolla lauantaisin saunavesi lämmitettiin! Lisäksi rakennukseen kuului tilava puuliiteri, jossa “Annin Fransu” eli Frans Ketonen pienensi haloista polttopuut koulun moniin tulipesiin. Frans oli ollut nuoruudessaan muutaman vuoden kotitalossani renkinä.

Minun kouluaikani keittäjänä oli viimeksi iäkkäänpuoleinen Hilja Rantanen, hevosmies Kalle Rantasen tytär Ylistaron kylästä Ketalan ja Piitarin talojen väliseltä metsäiseltä mäeltä. Päivittäisinä keittoina vaihtelivat kauraryynivelli ja ohuenlainen hernekeitto. “Voikakko” tuli olla itse kullakin kotieväänä. Siihen aikaan oli sellaisiakin lapsia, joille ei kotievästä juurikaan liiennyt. Muistan tapauksen, jolloin aamurukouksen alkamisen aikana yläkoulun isossa salissa kuului pahaenteinen kolahdus. Siellä makasi Arvo Pynnö, harmaan pirtin poika Kupparikallion mäestä, pitkänään lattialla. Opettaja Rauhion riennettyä nostamaan poikaa jaloilleen kuultiin tämän sopertavan: “ Konnen ole viälä tänäpä saanu mittään suuhuunin!”. Eikä Arvo tainnut olla ihan ainoa vähäosainen.

Opetustoimesta Kokemäellä
Johtavana ajatuksena entiseen aikaan oli, että yhteinen kansa on olemassa maksaakseen veroja, elääkseen jumalanpelossa ja kunnioittaakseen laillista esivaltaa. Vasta uskonpuhdistuksen jälkeen alkoivat kehittyä suunnitelmat kansanopetuksesta. Opetustointa ei edes katsottu valtiovallan asiaksi, vaan se jäi pitkiksi ajoiksi kirkon alaisuuteen ja näin ollen mitä yksipuolisimmaksi. Toivottoman hitaasti kehittyivät lukkarinkoulut, kyläkoulut ja kiertokoulut. Lukukinkerit eli lukusiat olivat vuosittaisia kontrollitilaisuuksia, joissa opetustyön tuloksia tarkasteltiin. Kun asetus kansakouluista annettiin vuonna 1866, jäivät Kokemäellä kylä- ja kiertokoulut edelleen toimimaan. Pitäjä oli edellisenä vuonna jaettu yhdeksään piiriin kiertokoulua varten. Opettajalta vaadittiin kristillistä mieltä ja puhtaita elämäntapoja. Vuotuinen palkka oli 6 tynnyriä rukiita ja 70 ruplaa rahaa. Talolliset velvoitettiin lisäksi maksamaan 30 kopeekkaa lasta kohden, käsityöläiset ja torpparit 20 kopeekkaa sekä heitä köyhemmät 15 kopeekkaa. Täysin varattomat oli vapautettu maksuista. Vuodelta 1871 on tieto: “Kun Kokemäen emäkirkon seurakunnassa on jo kiertävä koulu palkatulla opettajalla, jossa lapset tähän asti ovat, ei ainoasti järjestetyssä tavaamisessa opetetut, järjellisessä yhteenluvussa, kristinopin perustuksessa, vaan myöskin vähän luvunlaskussa, veisussa ja kirjoittamisessa, niin tulee sama kiertokoulu edeskinpäin olemaan niin kuin valmistavana eli pohjakouluna.”

Voimallisimmin Kokemäellä toimi kansakoulun puolesta silloinen kirkkoherra, rovasti August Lilius. Hänellä oli vahvoina taustavoimina Kokemäenkartanon omistaja, varatuomari Eugen von Knorring sekä rusthollarit Johan Simula, Frans Malmi, Johan Simelius-Isopere, B. J. Polviander, talolliset Frans Herttell, Johan Kilkku, Erland Ala-Mankonen ja Erland Köpi, torppari Anders Navettomaa ja seppä Anders Wallenius. Monen vaiheen jälkeen alkoi koulutyö Tulkkilassa vuonna 1872. Tyttökoulu aloitti toimintansa Kuusistossa, joka oli entinen lukkarin asunto lähellä kirkkoa, sekä poikakoulu maalari Harringilta vuokratuissa huoneissa. Varsinainen koulutalo päätettiin rakentaa lähelle kirkkoa ja entistä Kuusistoa. Se valmistui vuonna 1877 ja tuli yhteiseksi pojille sekä tytöille. Vuonna 1964 valmistui Ylistaron kylään Kupparikallion alakoulu, joka oli Tulkkilan koulun alainen. Uusi ajanmukainen koulutalo nousi Tulkkilaan vuonna 1953. Kun oppilaita oli Tulkkilassa koulun aloittaessa toimintansa 45, oli heitä vuonna 1955 jo 314. Kokemäellä on vuosien saatossa toiminut suuri määrä kouluja. Kunta oli pinta-alaltaan laaja, ja monipolvinen Kokemäenjoki lisäjokineen hankaloitti lasten kulkemista. Kouluja oli Kuurolassa, Raitiossa, Peipohjassa, Korkeaojan kylässä, Ristellä, Järilässä, Kankaantaustassa, Sääksjärven pohjoispuolella, Kakkulaisissa, Haavasojalla, Rajaojalla, Kyttälässä ja Tuomaalassa. Pitkäjärven koulu oli Kokemäen ja Harjavallan yhteinen. Vuonna 1955 Kokemäen kansakouluissa toimi 50 opettajaa, ja oppilaita oli saman vuoden kevätlukukaudella yhteensä 1473. Kansakoulujen opettajat Kokemäellä ovat varsinaisen koulutyönsä ohella antaneet panoksensa - usein huomattavankin - niin kunnallisilla kuin aatteellisten rientojen eri aloilla. Mainittakoon sellaiset opettajat kuin Killiset, Ahlgrenit, Melat, Rauhiot, Vuoriot, Kalliot ja Houtut, jotka ovat toimineet Kokemäen hyväksi elämänsä parhaat ja toimintatarmoisimmat vuodet.

Sähköä ja seuratoimintaa

Sähkömuseo Nuijan mäellä
Kokemäelle saatiin sähkö Rauman suunnalta vuonna 1912. Jo seuraavana vuonna Tulkkilassa pyöri sähkömylly, mutta esimerkiksi kirkkoon saatiin sähkö vasta vuonna 1926. Päämuuntamon komea korkea kivirakennus kohosi Nuijan mäelle vuonna 1922, ja seuraavana vuonna Kokemäki sai sähkönsä äetsän voimalaitokselta. Kolsin voimalaitos valmistui sotien jälkeen vuonna 1945. Päämuuntamon toiminta päättyi 1900-luvun loppupuolella, ja rakennus muutettiin yleisökäyttöön monitoimitilaksi.

Esko Pertola kertoo sähkön tulosta Kokemäelle: Sähkö saatiin Kokemäelle vuonna 1912. Eurajoelle oli Vuojoen kartanon omistajien toimesta perustettu voimalaitos. Raumalta rakennettiin rautatien vartta pitkin suurjännitelinja Peipohjan aseman läheisyyteen. Sinne kohosi ensimmäinen muuntaja eli transformaattori. Uuden yhtiön tarkoituksena oli vetää sähkö Peipohjasta suoraan peltoaukean yli Tulkkilan mäkeen, johon oli jo suunniteltu jykevä, kivestä rakennettava muuntajarakennus. Tätä ennen oli kuitenkin suoritettava virallinen lähetystökäynti “Kartanon Mamman” luona. Maria Pohjala, os. Yyteri, omisti Kokemäenkartanon lisäksi Pyhänkorvan, johon kuului koko aukea Tulkkilan ja Peipohjan välillä. Kartanon Mamman vastauksen saattoi varmasti joku lähetystön jäsenistä arvatakin, ja se kuului: “Meen vainioitten ylitte ei mennä, koska meillä ei sähköö tarvita”. Sähköyhtiö ei suinkaan jäänyt neuvottomaksi. Linja vedettiin Peipohjasta äimälään, joen yli Forsbyhyn, Villiön kautta edelleen Kuoppalaan ja sieltä uudelleen joen yli Tulkkilaan Kilkun rantaan, mihin rakennettiin puinen muuntajakoppi. Vasta vuonna 1925, jolloin kartanon hallinnon sai Maria Pohjalan tyttären poika Erik Grönlund, kelpasi sähkö jo kartanoonkin, ja päälinja voitiin vetää suoraan Peipohjasta Tulkkilaan, Nuijan mäkeen. Komea kivimuuntaja rakennettiin. Siinä toimii nykyisin kahvila, jossa on esillä sähköön liittyvää esineistöä.

Uusi sähköyhtiö toimi tehokkaasti. Oitis päätettiin rakentaa sähkömylly, ja kahdeksan kuukauden kuluttua päätöksenteosta mylly jo jauhoi kolmen kiviparin ja ryynilaitteiden voimalla keskellä Tulkkilan kylää. Uusi ajanmukainen sähkömylly rakennettiin jo vuonna 1925 ja sen yhteyteen vähän myöhemmin tehokas vehnämylly. Kun vanha sähkömylly jäi käyttöä vaille, perusti opettaja K. E. Kallio sen tiloihin Kokemäen Maatalousmuseon. Kun sitten vanha lainajyvämakasiini kirkonmäellä menetti alkuperäisen merkityksensä vuonna 1930, se vapautui sopivasti museotiloiksi. Vuonna 1936 kokoelmat siirrettiin sinne. Jatkuvasti täydennettynä se edustaa alan parhaita saavutuksia, joskin tilanpuute on jatkuvana ongelmana. Käsittäväthän kokoelmat jo noin 10 000 esinettä ja laajan arkiston. Arkistot ja mittavat valokuvakokoelmat on inventoitu ja luetteloitu Teljan uusi tuleminen -hankkeen toimesta. Ne ovat sopimuksen mukaan tutkijoiden ja opiskelijoiden käytettävissä kaupungin arkistotiloissa. Samoin Teljan uusi tuleminen -hanke on vastannut Esko Pertola -julkaisukokoelman luetteloinnista. Kokoelmaan voi sopimuksen mukaan tutustua kaupunginkirjastossa.

Seuratalo Nuijan mäellä
Komea punahirsistä rakennettu Seuratalo valmistui syksyllä 1931. Sen edeltäjä paloi tammikuussa 1918. Taloon oli majoitettu venäläisiä sotilaita ensimmäisen maailmansodan aikana. Kun heitä moitittiin siivottomuudesta, he lupasivat hoitaa asian paikkakunnalta poistumisensa myötä. Niin kävikin - tosin liiankin perusteellisesti. Talo tuikattiin tuleen. Seuratalo on ollut vuosikymmentä myötä keskeinen tapahtumapaikka. Jo valmistumista seuraavana vuonna sen piirissä vietettiin Satakunnan laulujuhlat. Niin suojeluskuntalaiset kuin lotat kokoontuivat sinne 1930-luvulla, ja marsalkka Mannerheim vieraili Seuratalolla vuonna 1932.  Syksyllä 2001 tuli pääsi jälleen valloilleen seuratalossa tehden pahaa jälkeä. Korjaustyöt aloitettiin välittömästi. Nykyisin Seuratalo seisoo jälleen jykevänä maamerkkinä kylän keskellä. Seuratalo toimii nykyisin kokous- ja juhlaltalona.

Emil Nestor Setälä
Vuonna 1880 ilmestyi ensimmäisen kerran suomen kielen lauseoppi, jota maamme koululaiset ahtoivat aivoihinsa lähes sadan vuoden ajan, eivätkä vain koululaiset, sillä myös yliopistossa käytettiin tätä kirjaa. Emil Nestor Setälän omalla 7. luokalla Hämeenlinnan lukiossa luettiin luokkatoverin kirjoittamaa opusta. Usein ei liene tapahtunut, että teini-ikäinen poika saa eteensä itse kirjoittamansa oppikirjan. Mutta Emil Nestor Setälä olikin hyvin erikoinen nuorukainen. Emil syntyi Kokemäellä vuonna 1864, juuri ennen suuria nälkävuosia. Isä, Otto Setälä, viljeli maata Sonnilan kylässä. Oton toinen vaimo Sofia, os. Brander, synnytti kolmantena lapsenaan Emil Nestorin, joka pienestä saakka osoitti harvinaista lahjakkuutta. Emil oli vain neljän ikäinen isän kuollessa. Sofia-äiti jäi yksin kolmen poikapuolen ja kolmen oman lapsen kanssa. Neljäs lapsi syntyi isän kuoleman jälkeen. Emilin erikoislaatuiset lahjat ilmenivät monella tavalla. Hän luki jo neljävuotiaana ja oppi ulkoa kaiken kuulemansa. Sanatarkasti hän pystyi toistamaan kirkossa kuulemansa saarnatkin, ja Sonnilanjoen kupeessa oli kivi, jolle Emil nousi saarnaamaan ihastuttaen ja ihmetyttäen kylän väkeä. Sofian lapseton sisar Wilhelmiina oli avioliitossa pastori Lauri Palosen (Brander) kanssa. He tarjosivat Emilille kodin, josta käsin oli mahdollista päästä opintielle ja joka jo sinänsä ravitsi opinhaluisen pojan mieltä. Emil muutti heidän luokseen Poriin ja sieltä jo muutaman kuukauden kuluttua Lopelle, jonne setä siirtyi kappalaiseksi. Lopen Kittilän pappilassa Emil ahmi läpi kirjaston, ja onnekkaasti hän sai opettajakseen avarakatseisen Benjamin Axin, joka osasi johdattaa pojan maailmankirjallisuuden helmien pariin. Emilin lahjakkuus oli tehnyt vaikutuksen koko ystävä- ja sukulaispiiriin, ja niinpä Paloset lähettivät Emilin Hämeenlinnan lyseon pääsykokeisiin, vaikka pojan kouluttaminen tulisikin kysymään heiltä paljon vaivaa ja varoja. Syksyllä 1874 Emil siirtyi koulukotiin Hämeenlinnaan ja aloitti opintien, jollainen oli suotu vain harvalle suomalaislapselle siihen aikaan.

Lopelta Lauri Palonen siirtyi Kauvatsalle, ja sen kauniista pappilasta tuli Emilille mieluisa loma-aikojen viettopaikka. Kylän läpi virtaava Kauvatsanjoki houkutteli Emiliä tavan takaa uimaretkille, jokilaakson vehmas peltomaisema ja suuret takametsät tarjosivat tilaisuuden nauttia luonnosta ja vapaudesta. Mutta Emil oli menettänyt sydämensä kirjoille ja kirjoittamiselle. Hän rakasti teatteria ja kirjoitti itsekin näytelmiä toveripiirilleen, joka esiintyi myös julkisesti oppilaskirjaston kartuttamisen hyväksi. Lisäksi innostuttiin tieteistä, pojat perustivat oman seurankin ja tekivät Emilistä puheenjohtajan. Aivan näkyvääkin tulosta toiminnasta syntyi. Pojat suomensivat ruotsinkielestä varhaiskristilliseen aikaan sijoittuvan romaanin. Se julkaistiin, ja sen kieliasua arvosteltiin kiittävin sanoin aikakauslehti Valvojassa. Emil toi kesälukemisekseen Kauvatsan pappilaan pinon kirjoja joukossaan Ahlqvistin Kieletär ja Suomen kielen rakennus sekä Max Mullerin paksu kielitieteellinen teos. Se oli saksankielinen, ja kirjan lainasi vastahakoinen kirjastonhoitaja, joka epäili pojan ymmärtävän vaikeasta tekstistä tuskin mitään. Mutta Emil oli perinpohjin kyllästynyt siihen, että suomenkieltä opetettiin ruotsinkielisen Eurenin kieliopin mukaan. Siihen oli saatava muutos. Kauvatsan pappilan sivurakennuksessa - joka valitettavasti on purettu aikaa sitten - Emil syventyi sanakirjan ja periksi antamattoman sisun voimalla saksankieliseen teokseen. Ja niin alkoi suomen kielen lauseopin kokoaminen. Syksyllä Emilin suomen kielen opettaja Arvid Genetz tutustui nuorukaisen työhön. Hän tuki ja kannusti poikaa, joka sai käsiinsä Jahnssonin Finska språkets satslära -kirjan. Emil syventyi siihen, lyhensi, täydensi ja vertaili, kunnes oma teos hahmottui. Genetz hyväksyi sen, ja teos painettiin siis 1880. Emil oli juurtunut syvälle satakuntalaiseen maaperään ja sen kieleen. Hän sai Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tutkimusstipendin ja käytti abiturienttikesänsä tekemällä tutkimus- ja keruumatkan Satakunnan kyliin. Muiden samanikäisten levätessä ja nauttiessa suven iloista Emil käytti työhönsä kaksi parasta kesän kuukautta.

Ylioppilastutkinnon Emil suoritti 30.5.1882 kiitettävin arvosanoin. Siihen aikaan ylioppilas oli harvinaisuus. Itse tutkinto oli juhlallinen ja tapahtui Helsingissä. Emil oli saanut siihen mennessä luotua jo kokonaisen, harvinaisen uran, mutta se oli vasta alkua.

Emil Nestor Setälän elämäntyötä on mahdotonta kiteyttää muutamaan lauseeseen. Tietosanakirjoissakin hänen saavutuksensa täyttävät kokonaisia sivuja. Hän oli kielen- ja kansanrunoudentutkija, Helsingin yliopiston suomen kielen ja kirjallisuuden professori, Turun yliopiston kansleri, perustamansa “Suomen suku” -tutkimuslaitoksen johtaja, poliitikko, diplomaatti ja valtioneuvos. Hänen käsialaansa oli myös Suomen itsenäisyydenjulistus joulukuussa 1917. Kotiseudulleen Emil Nestor Setälä pysyi uskollisena. Kotiseutu on sekin pysynyt uskollisena, ja Kokemäellä paljastettiin kesällä 1998 Setälälle omistettu muistomerkki, jonka aiheena on - kuinkas muuten - kirja. Saara Peltola siteeraa Setälästä laatimansa pienoiselämänkerran alussa lukiolaisen kouluainetta. “ Syntymäpitäjäni ja lapsuuteni koti on Kokemäen pitäjä. Seitsemän-vuotiaana läksin näiltä seuduilta, enkä sitten saanut neljään vuoteen kotipitäjääni nähdä, mutta järkähtämättömästi on näiden seutujen kuva mieleeni painunut, eikä ikinä ole mielestä haihtunut niiden paikkojen muisto, joilla olen ensi kerran nähnyt päivänvalon, johon liittyy elämäni suloisimmat ja iloisimmat muistot. Pitäjän läpi virtaa valtava Kokemäenjoki, joka viepi merehen maamme lounaisen vesistön vedet, kulkien kohti päämääräänsä milloin tyynen rauhallisena, milloin taas hurjasti raivoavana ja kuohuvana koskena.” Kokemäenjoki oli Emil Nestor Setälän varhaisimman lapsuuden maisemaa, Kauvatsan kaunis pappila ja Kauvatsanjoki nuoruuden maisemaa. Kauvatsalaiset voivat ylpeinä muistaa sen tosiasian, että suomen kielen ensimmäinen lauseoppi on syntynyt heidän oman pappilansa vaatimattomassa sivurakennuksessa nuoren mestarin ensimmäisenä opinnäytteenä.

Lähteet: Kansallinen Elämäkerrasto
Saara Peltola: E. N. Setälä, kansallinen vaikuttaja, 1998
Salme Setälä: Nuori sanaseppä, 1954

YlistaronTelja
- ikimuistoinen kauppapaikka Kokemäenjoen äyräillä
Ylistaron Telja oli laajalti kuulu kauppapaikka. Kansa piti tarkasti vaarin määräajoista, jolloin Teljaan saapui väkeä läheltä ja kaukaa vaihtamaan tavaroitaan. Kun sitten oltiin koossa, vuolaan joen partaalle kokoonnuttiin myös pitämään käräjiä. Vaimoväellä oli tilaisuus tavata sukulaisiaan, olivathan monet suuret suvut hajaantuneet pitkällekin vesireittien varsille. Teljassa tiedettiin viimeisimmät uutiset, sieltä levisivät kauas sydänmaille saakka tiedot niin uskonasioista kuin vierasmaalaisten kauppiaiden tarjoamista uusista aseista, työvälineistä, jalometallikoruista ja kankaista. Teljassa vallitsi kaupparauha, aseissa ei markkinoille saanut tulla, vaan ne oli jätettävä majapaikkoihin. Kojujen ja laitureiden luona liikuttiin mielessä kaupanteko, mutta rauhoitetun kauppa-alueen takana oli riitapukareilla tilaisuus selvitellä välejään. Kaupparauha turvasi kaukaa merten takaa saapuneiden kauppiaiden hengen ja kallisarvoiset kauppatavarat. Vankkatekoiset vartijat liikkuivat kaikkialla valvomassa yleistä järjestystä. Sydänmaiden taloista oli Teljaan matkaa penikulmittain.

Perhekunnat purjehtivat yli järvenselkien ja soutivat pitkin jokiuomia päiväkausien ajan. Tuon tuosta oli vene vedettävä maitse kannaksien ylitse ja väliin kannettava pahimpien koskipaikkojen ohi. Kun oli kyse vaihtokaupasta, oli erämaasta matkaan lähteneen veneen lastina turkisnahkoja, tervaa, nauriita ja viljaa. Suunnitelmissa oli hankkia muutama vankka kirves, ehkäpä kyntöaatran terä ja tietenkin suolaa. Naisväki haaveili palasesta värikästä kaukomaan kangasta ja ehkäpä oikein hopeisista soljista ja kilisevistä ketjuista. Miten jännittävää olikaan laskea maihin Teljan tuntumassa ja etsiä majapaikka! Kohta kun oltiin siistiydytty ja nautittu kotoa tuotua evästä, suunnattiin jo markkinapaikkaa kohti. Tunnelma kohosi kohoamistaan. Markkinapaikalla oli jo paljon kansaa kaupoillaan ja kaupantekoa katsomassa. Ulkomaiden kauppiaat olivat levittäneet kaikkien ihailtavaksi kiiltävät kankaansa, hohtavat hopeansa, kaikki tuoksuvat ja houkuttelevat aarteensa. Naiset vallan kiihtyivät niitä katsellessaan ja loivat anovia katseita miestensä suuntaan. Mutta näillä oli tärkeämpää mietittävää. Turkiskiihtelykset tekivät kauppansa, tervatynnyreitä vyörytettiin uusien omistajien varastoihin. Laivoista ja veneistä kannettiin esille yhä uusia tavaroita. Jalojen metallien kauppiaat punnitsivat ja paloittelivat hopeaa ja ripustivat korujaan nälkäisesti katselevien naisten kauloille. Monenlaiset vieraat kolikot solahtelivat kukkaroihin. Miehiä vetivät puoleensa viinikauppiaitten muhkeat tynnyrit, joista sopi maistella tulisia kaukomaiden juomia. Toki oli kauppakujien varsilla myös monia kojuja, joissa saattoi sammuttaa janonsa vaahtoavalla juomalla ja nauttia nälkäänsä leipää, suolakalaa ja haudukkaita.

Erämaasta saapunut perhe möi viljansa ja nauriinsa. Tuliterät kirveet ja kyntöaatran terä hankittiin. Turkiksista saatiin selvää hopeaa. Nyt saivat naisetkin osansa, suolanelikko turvaisi elämän pitkälle. Silmien nälkäinen loiste muuttui täyteläiseksi onneksi, kun naiset saivat uudet kankaansa ja vitjat rinnoilleen. Vielä oli hankittava muutama uusi keihäs, ja niin oltiin valmiit vaikka palaamaan kotiin. Mutta osa asioista oli vielä toimittamatta. Oli edessä käräjäpäivä, ja naiset olivat sopineet sukulaistensa kanssa tapaamisesta illan tullen. Nuoret halusivat myös huvitella. Sillä aikaa kun nuoriso leikki rantaniityllä, hakeutui vanha väki kuulemaan mustakaapuisen kirkonmiehen saarnaa tukevahirsisen saarnahuoneen seinustalla.

Lähde: Aarno Karimo, Kumpujen yöstä

Mikä oli Telja?
Artkkelissaan “Teljan arvoitus” professori Unto Salo kertoo vanhaan kauppapaikkaan liittyvistä tiedoista ja arveluista.

Rautakauden muinaisjäännökset ja keskiajan muistot ovat Kokemäen keskustassa harvinaisen runsaat. Teljan muinaiskaupunki ei ollut kaupunki sanan nykyisessä merkityksessä, vaan tori tai markkinapaikka. Sana kaupunki on lainattu kieleemme muinaisruotsista, ja se merkitsee lähinnä kauppaketoa tai kauppaniittyä. Myös muinaiskaupunkilaitoksen juuret yltävät syvälle Länsi-Euroopan historiaan. Kokemäellä näitä muinaiskaupunkeja on sijannut kaksi, Hahlo ja Telja. Telja on ollut tärkeä talvimarkkinapaikka. Piispa Henrikin kuolinpäivästä nimensä saaneet markkinat, heikinmarkkinat, pidettiin joulurauhan päättymisen jälkeen tammikuun 13. päivästä pääsiäiseen ulottuvana aikana.

Pyhän Henrikin saarnahuone
Teljasta on meidän aikoihimme saakka säilynyt muistona hirsinen salvos, Pyhän Henrikin saarnahuone. Se on saksalaistyyppisen kaksikerroksisen kapean luhtiaitan alaosa; ylähuone on hävinnyt. Saarnahuoneen mainitsevat kirjoituksissaan niin Sigfrid Aronus Forsius kuin Johannes Messenius. Viimemainitun mukaan saarnahuone on säilynyt, vaikka tuli on useaan kertaan hävittänyt kylän muut rakennukset. Saarnahuone on ollut ikimuistoinen pyhiinvaelluskohde ja sitä on pidetty kunnossa vuosisatojen ajan. 1600-luvun alkuvuosina merkittiin muistiin perimätieto, jonka mukaan Englannista lähtenyt, Suomen lähetysajan piispa Henrik olisi viettänyt viimeisen yönsä ennen Köyliönjärvellä tapahtunutta surmaansa juuri tässä aitassa. Henrikin kuolinpäivästä päätellen kyseessä olisi ollut tammikuun 19. ja 20. päivän välinen yö vuonna 1156, siis talvimarkkinoiden aikaan. Rakennuksen suojaksi on pystytetty uusgoottilaistyylinen kappeli, jonka on suunnitellut Turun kaupunginarkkitehti Per Johan Gylich. Aloitteen sen rakentamisesta teki kaksi miestä: Kokemäenkartanon poika, Finströmin kirkkoherra Frans Peter von Knorring ja Vitikkalan rusthollin poika, Kokemäen kirkkoherra Fredrik Grönholm. Eva Kristiina Malm, Ylistaron Malmin tilan leskiemäntä, lahjoitti kappelia varten Kokemäenjoen rannasta tontin. Kappeli vihittiin Kesä-Henrikkinä 18.6.1857, kristinuskon maahantuonnin 700-vuotisjuhlissa

Telja - Tälge
Teljan nimi yhdistetään Mälarin Ruotsin Tälge-nimiin. Unto Salon mukaan Teljan lienevät perustaneet ruotsalaiset 1100-luvulla. Se oli Satakunnan kaupallinen keskus vielä 1200-luvulla, mutta menetti merkityksensä Liikistölle ja Ulvilalle maan nousemisen myötä joen muuttuessa purjehduskelvottomaksi. Teljasta vientitavarat lienee kuljetettu aluksi Kalannin satamaan. Kaupan kehittyessä sen painopiste siirtyi lähemmäs merenrannikkoa ja helppopääsyisiä satamia. Kalastuksen ja kalan arvo nousi suuresti mm. katolisen ajan paastoruokana. Samaan aikaan Itämeren kaupungit kehittyivät ja vaurastuivat. Ne eivät enää tuottaneet itse ruokaansa, vaan se oli ostettava muualta. Kaupunkien kulutustalous teki tuloaan. Hansakauppiaiden koggit korvasivat viikinkiajan pienet knorr-alukset. Ne kykenivät kuljettamaan suuria kalalasteja sen jälkeen kun oli opittu valmistamaan kuljetukseen ja säilytykseen sopivia tynnyreitä.

Ikivanha Ylistaro
Ylistaron vanha kylä, jonka yhteyteen perimätieto Teljan kaupungin sijoittaa, on keskiajalla ollut tärkeä keskuspaikka. Mustan kirjan mukaan siellä säilytettiin Satakunnan maakunnan sinettiä. Ylistaro on tutkijoitten mukaan sama kuin Villa Cuma, jonka keskiaikaiset asiakirjat mainitsevat. Kokemäen kaupunki on siis Teljan seuraaja. Ylistaron kylän tontti on sijainnut Kokemäenjoen rannassa, Piispa Henrikin saarnahuoneen kummallakin puolella. Sillä on seissyt vieri vieressä kolmetoista umpikartanoksi rakennettua taloa, osaksi niin lähekkäin, että kolmen talon kesken on lämpimäisleivät voitu antaa talosta toiseen ikkunoiden kautta. Sieruanoja ja Sonnilanjoki katkaisivat jonomaisen kylän kolmeen osaan. Ylistaro on sarkajaosta lähtien, ainakin jo keskiajan lopulla, ollut samalla paikalla. Kauppala, villa, ei edellyttänyt kaupunkimaista hallintoa ja asemakaavaa. Kylän kaupalliseen ja käsityöpohjaiseen merkitykseen viittaavat monet Ylistaron vanhat ruotsalais- ja saksalaisperäiset talonnimet. Ylistaron nimen jälkiosa, taro, merkitsee rintamaata, asuttua maata sydänmaan, erämaan vastakohtana. Taroksi paikka näyttää muodostuneen joskus 1000-luvun jälkeen. Teljan syntyajaksi arvellaan 1100-lukua. Tähän aikaan perustettiin myös Turun ja Kalannin kaupungit, jotka arabialainen maantieteilijä Idrisi mainitsee 1150-luvulla. Idän ja lännen välinen varhainen kauppa kulki Välimeren alueella. Sen taantuessa etsittiin uusia väyliä Itämeren, Venäjän virtojen ja Mustan meren sekä Kaspianmeren kautta. Tämän kaupan - pääasiassa kallisarvoisia kankaita ja muita ylellisyystavaroita - keskuksesi nousi Mälarin saarelle perustettu Birka. Vuoden 1000 tienoilla kauppayhteys Aasiaan katkesi, ja väylän päätepisteeksi tuli Novgorod. Samalla Suomen merkitys kasvoi, ja sekä Birka että Sigtunan kaupunki pitivät yllä kiinteitä kauppasuhteita maahamme.

Lähde: professori Unto Salon artikkelit ja teokset

Kotiseutuneuvos Esko Pertola kertoo:
Muinaisen Teljan muistoja Kokemäen rannoilla ja Sonnilanjoen suussa
Lapsuudessani kuulin vanhemman polven kertomuksia puu- ja kivirakenteisten laitureiden jäänteistä Kokemäenjoen ja Sonnilanjoen yhtymäkohdassa. Niiden uskottiin olevan muinaisen Teljan ajoilta. Itäisestä suunnasta, Ylistaron peltojen takaa virtaava Sieruanoja, muinainen tulvauoma, laskee Kokemäenjokeen aivan samoilla kohdilla. Sonnilanjoen ja “ison joen” väliin jää kapea ja terävä niemi, joka on se “Jokiniemi” eli Ånäs, josta tuli Malmin talon ensimmäinen nimi. Vasta 1700-luvulla talon nimi vakiintui Malmiksi, ja viimeisen kyläpalon jälkeen talo siirrettiin nykyiselle paikalleen 1800-luvun alussa. Nälkävuosien aikana 1860-luvulla kuljetettiin toukokuisten jokijäiden yli vanhan pappilan päärakennus, joka edelleen on Malmin tilan komeana asuintalona.Malmin talon alkuperäiselle paikalle jokirantaan rakennettiin Kuusinaisten talo, joka vasta vuonna 1905 siirrettiin nykyiselle paikalleen noin neljä kilometriä etelämmäksi Alisentien varteen.

Juuri siinä missä Sonnilanjoki tavoittaa joen keskiuoman, oli ennen kookas kivenlohkare, jonka yläosa oli normaalilla vedenkorkeudella näkyvissä. Viimeisten 50 vuoden aikana kivi on kuitenkin uoman syvenemisen ja monien voimakkaiden jäidenlähtöjen seurauksena mennyt “äyräästä alas”, kuten rannassa kauan asunut nahkuri Arvo Koskinen asian ilmaisi. Näin tämän Lohikiveksi kutsutun siirtolohkareen tarina päättyi. Vastaavanlainen Kauppakiveksi nimitetty siirtolohkare on ollut rantamaastossa aivan Sieruanojan suussa. Kun Ylistaron talolliset rakensivat tälle paikalle kivisillan vuonna 1845, kivi rikottiin ja sen kappaleet käytettiin sillan rakentamiseen. Kun tämä silta sitten 1960-luvun alussa määrättiin purettavaksi, onnistuivat muutamat asianharrastajat kuljettamaan kivestä jääneen suurimman lohkareen kirkonmäelle Maatalousmuseon pihalle. Arvokkaassa kivenlohkareessa on jäänne hyvin vanhasta vuosiluvusta. Sonnilanjoen silta rakennettiin koko pitäjän yhteisin ponnistuksin vuonna 1855. Laureenin, myöhemmin Kaisalaksi nimitetyn talon saunarakennuksen kohdalla joessa, noin kymmenen metrin päässä rannasta, oli erikoisen pelätty kohta. Siinä oli ennen virran pyörre, joka veti voimakkaasti joen pohjaa kohti kaiken jokeen joutuneen, niin esineet kuin ihmisetkin. Isoisäni, joka eli vuosina 1845-1915, osasi kertoa, että hänen muistiaikanaan ainakin kolme ihmistä oli juuri siihen paikkaan hukkunut. Tämän erikoisen luonnonilmiön nimeksi oli jo aikoja sitten vakiintunut “nialuppää”. Lauttayhteys joen yli Ylistarosta Kuoppalaan oli hyvin vanha. Ylistaron puolella lauttatie tuli rantaan Napparin ja Uotilan talojen välistä, Kuoppalan puolella Rantalan ja Kierikan talojen välistä. Kun Kierikan talo siirtyi 1900-luvun alussa Penttilän suvun omistukseen, muuttui Kierikanniemen nimi Penttilänniemeksi.

Vuonna 1905 kylästä pois siirretyn Kuusinaisen talon pienempi asuinrakennus jäi vanhalle paikalleen Sonnilanjoen länsirannalle. Sonnilasta syntyisin ollut seppä Kalle Vekara asui siinä perheineen aina sotavuosien jälkeiseen aikaan asti. Idän suunnalta tuleva vanha maantie johti aivan jokitörmää myöten länteen Tulkkilaan. Vasta Kilkun rannan tuntumassa Tulkkilan itäisellä äärellä se erkani jokirannasta hieman vasemmalle kirkonmäkeä kohti. Tälle välille oli vuosisadan alussa rakennettu suutari Salmisen asunto. Siitä hieman länteen päin oli jo aikaisemmin 1800-luvulla rakennettu sotamies Larmin asunto maantien ja joen välille. Samalla kohdalla joessa oli - ja on vieläkin muutamia kookkaita kiviä - Larmin kari. Sen vanhempi nimi oli Pirin kari. Nimi tullee kaikkein vanhimmasta nimistöstä eli Harjavallan puolella tunnetusta Pirilän kylästä. Aivan jokirannassa oli vielä 1930-luvulla Kilkun talon kookas hirsinen savusauna. Krootilan kylän taloille, Ossalle ja Erkkilälle, kuuluneita peltoja oli maantien eteläpuolella Vekaralta aina Ylä-Kilkulle asti. Näillä pelloilla kohosivat ensimmäisen maailmansodan aikana vuosina 1915-1918 venäläisen sotaväen ratsujoukkojen tallit. Niistä on olemassa Axel Erikssonin ottamat hyvät valokuvat.

Ronkankankaan tarinoita

Esko Pertola kertoo:
Santerin törmä
Itämaisen sodan eli Krimin sodan aikana 1800-luvun puolivälissä majaili sotilasosasto Ronkan talossa Kokemäen ja Huittisten rajalla. Toinen joukko asui Harolan kylän taloissa Ronkankankaan luoteiskulmassa. Ronkalla oleilevan osaston päällikkö kirjoitti talvisena iltana viestin, ja lähetti nuoren Aleksanteri -nimisen lähettinsä matkaan kohti Harolaa. Toverit varoittelivat Aleksanteria, sillä kankaalla oli päivällä nähty susien jälkiä. Mutta päällikkö oli määrännyt viestin vietäväksi perille ennen keskiyötä, eikä Aleksanteri ollut pelkuri. -Ei tätä Santeria suret pelläyttele! nuorukainen kehuskeli ja otti miekan vyölleen. Jalkaisin hän suunnisti penikulman mittaiselle taipaleelle. Ehdittyään Ronkansuon eteläiselle äärelle Tuulensuun ahteelle hänet ympäröi uhkaava susilauma. Aleksanteri vetäisi miekan tupestaan ja onnistui haavoittamaan yhtä sutta, jonka kimppuun lajitoverit iskivät tapansa mukaan. Aleksanteri otti jalat alleen. Kun Aleksanteri ohitti Kiettareen tienhaaran ja “Loiton aukeeksi” kutsutun tiensuoran, hän joutui toisen susilauman kohteeksi. Hän yrtti samaa konstia, mutta verinen miekka olikin pakkasessa jäätynyt kiinni tuppeen. Seuraavana päivänä kummastakin suunnasta matkaan lähteneet etsintäpartiot löysivät tien poskesta vain miekan tupessa ja verisiä vaateriekaleita. Se oli ollut Aleksanterin karmea loppu. Surmapaikka kantoi sittemmin “Santerin törmän” nimeä.

Kertonut 1930-luvulla Viljo Roukka Kokemäen Ylistarosta.
Varkaantie
Vanhalta maantieltä Ronkankankaalta Vähänlammen kohdalta eroaa vaatimaton vanhanaikainen talvitie läntiseen suuntaan. Metsäkaistaleen jälkeen se tulee Vallilan kylän peltoaukealle ja Ojanperän ohitettuaan liittyy jälleen maantiehen Kylmilläojilla. Tie on jo ammoin nimitetty Varkaantieksi. Entisajan maantierosvot väijyivät saalista Ronkankankaalla ja kuljettivat sen Varkaantietä pitkin länteen, Matomäen läheisyydessä sijainneeseen tukikohtaansa.

Kertoja Josefina Pajula, os. Setänen
Mestauspaikka
Nykyajan asumalähiö Riste ei ole koskaan ollut varsinaisesti kylä, vaan teiden risteyksestä syntynyt paikannimi. Rautatien valmistuttua 1800-luvun loppuvuosina siitä syntyi liikennepaikka, joka kuitenkin on hävinnyt siltä paikalta rautatien oikaisun myötä. Ruotsinvallan aikana Ristellä oli Kokemäen mestauspaikka, jossa kuolemaantuomitut päättivät päivänsä piilukirveen alla. Viimeinen teloitettu oli “Haukka-Miko”, “ryäväri ja murhamiäs” 1800-luvun alkupuolella. Teloitettujen ruumiit sidottiin akselinsa varaan nostetun rattaanpyörän päälle “ohikulkeville pelvoks”. Määräajan jälkeen ruumiit haudattiin tien vasemmalle puolelle. Paikkaa pelättiin pimeän aikana ja se pyrittiin ohittamaan “päivänävöllä”, koska pimeän aikaan oli kummituksia liikkeellä. Kerran oli joukko huittislaisia markkinamiehiä palaamassa Porista syysiltana usean hevosen saattueena. Etummaisen hevosen ehtiessä mestauspaikalle sen “tampinnappulat” aukenivat itsestään ja aisat putosivat tielle. Mukana oli kuitenkin kyläkunnan henkien pelotuksen asiantuntija, joka oitis tiesi mitä tehdä. Hän meni katsomaan hevosen länkien läpi etusuuntaan ja näki päättömän miehen seisomassa keskellä maantietä. Huittislainen luki määräsanat ja - haamu katosi! Aisat nostettiin ylös, ja matka saattoi jatkua. Vielä myöhemminkin monet pimeän aikaan kulkijat pitivät mukanaan risua tai oksaa, jonka heittivät tien poskessa olevaan kasaan päästäkseen paikan ohi. Tämä oksakasa pysyi paikoillaan vuodesta toiseen. Itsemurhan tehneitä ei niihin aikoihin haudattu kirkkomaahan, vaan samaan paikkaan teloitettujen kanssa. Heihin kuului mm. Köpin Eframi Säpilästä, “ko hän oli kotona hirteen menny!”