Kokemäen kirkot ja pappila

Kristinusko saapui Kokemäenjoen laaksoon varhain, jo paljon ennen Pyhän Henrikin aikaa. Vanhat tarinat ristiretkistä ja niiden luonteesta ovat nykyisin vaihtuneet syvempään käsitykseen kristinuskon saapumisesta maahamme. Kristinuskon järjestettyä harjoitusta oli läntisillä naapurialueillamme kolme vuosisataa, idässä kaksi vuosisataa ennen Pyhän Henrikin aikaa. Jalmari Jaakkolan mukaan kristinusko oli olennaisesti kulttuuri-ilmiö, ja sen juurtuminen maahamme oli yhteydessä maamme ulkopuolisiin kristillisiin tai puolikristillisiin keskuksiin. Kokemäenjoen laaksosta ja sen ympäristöstä suuntautui monenlaisia retkiä näille alueille. Kauppayhteydet Mälarin Birkaan olivat vilkkaat. Ruotsalaisasutus oli levinnyt rannikoillemme, joten sekä kielellinen että kulttuurinen silta oli olemassa Birkan suunnalta Kalanti-Satakuntaan. Kokemäenjoen laaksosta oltiin retkeilty Pohjan perille ikimuistoisista ajoista. Yhteys Norjan kristillisyyteen oli ilmeinen. Hyvin järjestäytyneet ja ammatillisesti sulkeutuneet pohjankävijät tutustuivat jokavuotisilla retkeilyillään Ruijan rantojen ja Pohjan alkavaan kristilliseen elämään. Kokemäenjoen laakson pohjankävijät joutuivat kiinteämmin kuin mikään muu kansanosa riippuvaisuuteen läntisestä kaupasta sekä suhteista länsimaiseen kulttuuriin ja sen liepeillä kulkevaan kristinuskoon. Kokemäenjokilaakson asukkaiden yhteys kaukaiseen Pohjaan kuten Helsinglandiin ja varsinkin pohjoista Norjaa edustavaan Trondheimiin ja sen pohjoispuolisiin kristillisiin alueisiin jatkui. Jokilaakso oli lännen puolelta saapuvien vaikutteiden valtavirta. Joen yläjuoksun pohjankävijät edistivät omalla osallaan kristinuskon tuloa. Jokilaaksolla ei myöskään ollut Pohjanmaan suunnalla vahvaa vastustavaa pakanallista asutusta, joten jokivarsi kypsyi nopeasti kristinuskolle. Pohjoismainen kristillinen kulttuuri ja lähetystyö alkaa ja kehittyy tärkeissä kaupallisissa keskuspaikoissa ja on erottamattomasti yhteydessä kaupallisen elämän kanssa. Kun maastamme puuttuivat vahvat kaupalliset keskukset kuten Mälarin Birka ja Sigtuna, levisivät kristilliset käsitykset ja esineet laaja-alaisesti rannikoille ja rintamaille, jolloin syntyi “merellinen kristillinen kulttuuri”.

Pyhän Marian kirkon sakaristo
Kauniilla lehtevällä mäellä kohoaa pieni kivinen sakaristorakennus ympärillään vanha hautausmaa. Aikanaan mäki oli Kokemäenjoen saari, ja sillä sijainnut kirkko maan ensimmäisiin kuuluneen kirkkopitäjän sydän. Tärkeimmät kirkot omistettiin Neitsyt Marialle. Kokemäen Pyhän Marina kirkko on ollut Sastamalan kirkon ohella Satakunnan keskuskirkko. Kokemäen mariankirkko voidaan selittää Ala-Satakunnan rovastikunnan keskuskirkoksi. Tätä kirkko on pidettävä yhtenä Satakunnan vanhimmista. Se voi palautua jopa 1000-luvulle, mutta joka tapauksessa sen on täytynyt olla olemassa 1200-luvun puolivälissä. Kirkonpaikkaa ei ole koskaan tutkittu arkeologisesti. Haudankaivussa on kuitenkin löydetty mm. myöhäisrautakautinen kirves. Pakanallisia kalmistoja ei kuitenkaan sijoitettu pieniin saariin, jollainen Kokemäen vanhan kirkon sijaintipaikka alunperin oli. Kokemäen vanhan hautausmaan esineelliset haudat eivät ole varsinaisesti pakanallisia, vaan “barbaarikristillisiä” ja edellyttävät 1200-lukua huomattavasti varhaisempaa ajankohtaa. Sukukalmistojen käyttö päättyi pitäjänkirkon ja sen yhteyteen kuuluvan hautausmaan perustamiseen. Ala-Satakunnassa se lienee tapahtunut 1100-luvun puolivälissä.

Kokemäen vanha mariankirkko oli salvettu hirsistä. Sen olemassaolosta todistaa hautausmaa ja kivisakaristo. Varhaisina aikoina kirkot rakennettiin saariin. Hyvin varhaiseen rakentamisaikaan viittaavat vanhan hautausmaan myöhäisrautakautiset esinelöydöt, sillä ne ovat ilmeisesti kristillisistä haudoista, jolloin niiden edellyttämä puvussa hautaaminen vielä sallittiin kristillisissä hautausmaissakin. Sakaristo on rakennettu harmaakivestä keskiaikaiseen tapaan. Päätyjen yläosat on muurattu tiilestä. Pohjoispäädyssä on koristeena syvennyksiä, joista alimmassa on matalakaarinen pieni ikkuna. Seinät ovat 1,20 metriä paksut. Sisällä on tilaa noin neljäntoista neliömetrin verran. Sakaristoon johtaa eteläpäädystä pyörökaarinen ovi, ja huoneen kattaa ristiholvi, jonka ruoteet lähtevät nurkissa olevista nojista. Seinillä on nelikulmaisia säilytyskomeroita. Kirkon esineistöstä on uuteen kirkkoon siirrettyinä säilyneet mm. kirkonkello(t), ehtoollisastioita, votiivitaulu, kaksi messukasukkaa ja kattokruunuja, mahdollisesti myös kookas krusifiksi. Kirkonarkistoa on tallella 1520-luvulta alkaen, joukossa suuri osa Mikael Agricolan tuotannosta. Sakariston viereltä paloi puukirkko vuonna 1640. Sen tilalle kohosi pian uusi. Hirret hakattiin Kynsikankaalta paikasta, jota vieläkin kutsutaan Kirkonmetsäksi. Uuden kirkon alttaritaulun oli lahjoittanut Vuolteen herra everstiluutnantti Patrik Ogelwie (Ogiluie). Muutkin varakkaat seurakuntalaiset muistivat kirkkoa lahjoituksilla.

Kirkkojärjestyksen mukaisesti etupenkeissä istuivat pitäjän arvohenkilöt: Kartanon, Vuolteen, Vitikkalan, Näyhälän ja Villiön suvut. Kirkon ympärillä oleva hautausmaa oli aidattu hirsillä, ja ainoa portti antoi pohjoiseen. Kellotapuli seisoi erillään kirkon länsipuolella. Sakastia ympäröivällä hautausmaalla on kolme kokemäkeläistalojen (Hassala, Forsby, Villiön Simula ja Väylä) omistuksessa ollutta muurihautaa 1800-luvulta. 1800-luvulta on tieto, että puukirkon ympärillä oli vielä tuolloin jäänteitä laajemmasta kivijalasta - merkki aloitetusta koko kirkon muuraamisesta kivikirkoksi. Työt keskeytyivät kuitenkin, kun Kustaa Vaasan reformaatiota hyväksi käyttänyt kirkkopolitiikka vei kirkon ja seurakuntien varat kruunun omaisuudeksi. Rakennustoiminta tyrehtyi vuosikymmeniksi, luostarilaitos raunioitui Ruotsi-Suomessa ja myös esim. yliopistot joutuivat huutavaan rahapulaan. Puusta rakennettu kirkko rappeutui ja kävi ahtaaksi. Uutta kirkkoa alettiin suunnitella. Vuonna 1787 Pitäjänkokous päätti myydä julkisella huutokaupalla vanhan puukirkon irtaimiston ja tapulin, mutta rakennus jäi edelleen paikalleen. Se seisoi mäellä ikkunat rikottuina ja ovet lukottomina. Vasta 1845 kirkko katsottiin vaaralliseksi. Maaherra määräsi kirkon hajotettavaksi. Kirkko oli myytävä huutokaupalla, ja sen hirret osti Kokemäen kartanon omistaja kamariherra Carl von Knorring, joka rakensi niistä lammasnavetan. Mutta hirret olivat niin lahot, että talvisydännä sudet tunkeutuivat seinän läpi lampolaan ja tappoivat lampaita. Kiukuissaan kamariherra potki seiniä kiroillen hirveästi. Kun hän pian sen jälkeen halvaantui ja rampautui loppuiäkseen, katsoi kansa hänen saaneen rangaistuksen käytöksestään.

Kustaa III:n kirkko
Vanhan kirkon rapistuttua ryhdyttiin siis hankkimaan uutta kirkkorakennusta vuonna 1777. Sen toteutus osoittautui monimutkaiseksi. Paitsi että työ tulisi kalliiksi, syntyi kirkon paikasta ankaraa kiistaa. Kirkkoherran ehdottama paikka pappilan pohjoispuolella ei miellyttänyt kaikkia. Orjapaaden mäki oli aivan liian kaukana. Tulkkilan mäki oli kaikin puolin sopiva rakennustyön kannalta, mutta pappila sijaitsi joen toisella puolella, ja sula-aikaan virta oli ylitettävä lautalla. Kuninkaalle lähtikin kaksi erillistä anomusta, joen kummaltakin puolelta. Kuningas Kustaa III ratkaisi asian elokuussa 1779 määräten, että kirkko rakennetaan Tulkkilan mäelle. Samalla hän seurakunnan pyynnöstä kielsi kirkkoon hautaamisen. Kirkon lattian alle hautaaminen oli jo päättynyt muuallakin. Sen sijaan vanhan kirkon hautaus jäi edelleen käyttöön. Kirkko rakennettiin yli-intendentti, vapaaherra Carl Fredrik Adelcrantzin tekemän piirustuksen mukaan. Rakennustyö sujui hitaanpuoleisesti, muurimestariakin vaihdettiin. Kirkko valmistui syksyllä 1786 ja vihittiin Pyhän Mikkelin (arkkienkeli Mikaelin) päivänä. Kirkko oli yksilaivainen pitkäkirkko. Länsipäässä kohosi 51 metriä korkea torni ja pohjoisseinällä sakaristo. Sisällä kirkossa oli rokokoo-ajan väritys: seinät oli maalattu valkeiksi ja ikkunankarmit, lehteri ja penkit sinisiksi. Saarnatuoli oli helmenharmaa. Kulta ja pronssi heijastuivat maalausten kehyksissä ja komeissa kattokruunuissa sekä alttarin kynttilänjaloissa.


Kirkonkellot ovat edelleenkin samat kuin 1700-luvulla. Pienempi on valettu Tukholmassa vuonna 1674, ja sen lahjoitti Kokemäenkartanon silloinen herra kreivi Axel Julius de la Gardie. Hänen sukujuurensa ulottuvat Juhana-herttuaan ja hänen vihkimättömään vaimoonsa Kaarina Hannuntyttäreen, joiden yhteinen tytär Sophia naitettiin 1500-luvulla ranskalaisperäiseen de la Gardie -sukuun. Niistä ajoista saakka de la Gardieilla oli runsaasti maaomistuksia Kokemäellä ja Köyliössä. Tämä kirkonkello upotettiin perimätiedon mukaan Vuolteen lähellä sijaitsevaan lampeen isonvihan aikana. Isompi kello valettiin uudelleen kivikirkkoa varten vuonna 1786. Urut saatiin paikoilleen vasta sata vuotta myöhemmin.

Saman sadan vuoden aikana seurakuntalaisten määrä kolminkertaistui, ja kirkko alkoi tuntua ahtaalta. Laajennukseen ei kuitenkaan päästy käsiksi. Jouluaamun tapahtumat kirkossa vuonna 1882 olivat käänteentekevät. Kirkko oli ääriään myöten täynnä. Penkkien kirjalautojen kynttilänjaloissa paloivat sadat kynttilät. Kaikki seurakuntalaiset eivät olleet vesiselviä jouluaaton juhlinnan jälkeen. äkkiä alettiin huutaa tulen päässeen irti. Syntyi pakokauhu, käytäville muodostui läpipääsemätön ruuhka, heikompia kaatui jalkoihin. Kauhistuneet takaa tulijat kiipeilivät ihmisröykkiöiden yli. Kirkon kaksi ovea tukkeutuivat. Oviaukot olivat niin täynnä yhteen sulloutuneita ihmisiä, että ulospäässeiden oli kiskottava heitä yksitellen ulos. Ikkunoita lyötiin rikki ja niistä hypittiin lumihankeen. Kun pakokauhu hellitti ja hälytys huomattiin vääräksi, oli jo kolme ihmistä tallautunut kuoliaaksi ja useita loukkaantunut. Monet makasivat tajuttomina ihmiskasoissa. Kokemäen “kirkkorymylistä” puhuttiin kauan. Pian tämän jälkeen ryhdyttiin kirkon laajennustöihin. Lääninarkkitehti Carl von Heideken laati pohjapiirustuksen. Sakaristo hajotettiin, ja muodostettiin uusi rakentamalla väliseinä kirkon kuoriin. Kumpaankin uuteen sivuhaaraan tehtiin parvekkeet, ja koko kirkkoon hankittiin uudet penkit. Vanha kirkon vieressä ollut paarihuone purettiin ja kirkon ylijäämäkivistä rakennettiin uusi koristeellinen paarihuone. Kirkon laajennus valmistui syksyllä 1886. Viime vuosisadalla kirkko peruskorjattiin kahdesti, vuosina 1936 ja 1967.

Pappila
Kirkkoherran pappila on sijainnut kirkon lähistössä ilmeisesti liki yhtä kauan kuin kirkkokin, viimeistään 1200-luvulta saakka. Se on maan tavan mukaan ollut maatila, jonka seurakunta antoi kulloisenkin papin viljeltäväksi. Aikanaan Kokemäen kirkkoherran virka on varmasti ollut tavoiteltu, kuuluihan maatilaan laajat viljelykset ja laveat metsämaat sekä kalaisan joen rannat. Järjestelmä lakkasi vuonna 1944, jolloin pappilan pellot luovutettiin siirtolaisten ja rintamamiesten asutukseen. Jäljellä olevia maita, lähinnä 85 hehtaaria metsää, käytetään seurakunnan tarpeisiin. Kirkkoherran käytössä on pappilan tontti. Kokemäen pappila oli vuoteen 2006 perinteisessä käytössä kirkkoherran virka-asuntona. Nykyisin päärakennuksessa ovat kirkkoherranvirasto ja arkistotilat. Piharakennuksen päätyyn entiseen maanvuokraajan asuntoon on remontoitu nuorisotilat ja seurakuntapastorin työhuone. Pappilan navetta ja tiilinen viljamakasiini Kakkulaistentien toisella puolella on muutettu yrityskäyttöön.

Lähteet: professori Unto Salon teokset ja artikkelit
kotiseutuneuvos Esko Pertolan teokset ja artikkelit
kirkkoherra Heikki Hämäläisen artikkelit
Kokemäkeä ennen ja nyt, Vanha Satakunta III